Muuttuva vanhuus

”Ikääntyminen koskee koko yhteiskuntaa, siksi se on otettava huomioon kaikessa lainsäädännössä ja kaikissa politiikoissa.” (arkkiatri Risto Pelkonen).

Olimme vanhempia ennen, olemme nuorempia nyt, kiteyttää WHO:n tuoreimman ikääntymistutkimuksen raportti viimeisen vuosisadan huikean väestön vanhenemismuutoksen. WHO:n World report on ageing and health julkaistiin 30.9.2015. Se käsittelee laajasti ikääntymistä ja sen globaaleja vaikutuksia. Aiheina ovat terve ikääntyminen, vanhojen terveys, terveydenhoitojärjestelmät, pitkäaikaishoito ja ikäystävälliset ympäristöt. Raportin luonne on optimistinen: kun tehdään oikeita ratkaisuja, väestön ikääntyminen antaa yhteiskunnalle monia mahdollisuuksia. Raportti painottaa, että terveys on muutakin kuin sairauksien puuttumista, ja korostaa terveen toimintakyvyn merkitystä. Suurimmat kulut yhteiskunnille eivät aiheudu toimintakyvyn edistämisestä vaan siitä, mitä menetetään, jos niin ei tehdä. Vastoin monien luuloa, väestön ikääntymisellä on paljon vähemmän merkitystä sairaanhoidon menoihin kuin muilla tekijöillä, muun muassa uuden ja kalliin terveysteknologian käyttöönotolla. Vanhuusiän sairauksien ja toiminnanvajeiden ehkäisyllä on siis suuri merkitys.

Viime vuosina on tehty monia merkittäviä ikääntymispoliittisia linjauksia. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012) eli niin kutsuttu vanhuspalvelulaki tuli voimaan 1.7.2013. Lain keskeisimmät sisällöt liittyvät järjestelmälliseen varautumiseen, jonka keskiössä on mahdollisimman terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen turvaaminen, oikea-aikaisten ja laadukkaiden palveluiden varmistamiseen niin, että kotiin annettavien palvelujen ensi- ja laitoshoidon viimesijaisuus toteutuu sekä iäkkäiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien vahvistamiseen. ”On yhteinen etu, että iäkkäät ihmiset ovat muiden aikuisten tavoin mukana itseään ja yhteiskuntaa koskevassa päätöksenteossa.”, toteaa ikäystävällistä Suomea pohtimaan asetettu asiantuntijaryhmä. Työryhmän muistiossa todetaan, että pitäisi olla itsestään selvää, että ikäihmiset osallistuvat aktiivisesti kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan elämänkokemuksensa ja pitkien työuriensa antamalla pätevyydellä. Palvelujen tulisi vastata pidentyvän vanhuuden haasteisiin, palvelujärjestelmä on suunniteltava kokonaisuutena ja sen pitää joustaa yksilöllisten tarpeiden mukaan. Kuntoutus pitää tuoda keskeiseksi toiminnaksi sekä kotihoitoon että ympärivuorokautiseen hoitoon. Terveyskeskusten vuodeosastot tulee uudistaa aktiivisen hoidon ja kuntoutuksen keskuksiksi. Mitä paremmin kotihoito toimii ja mitä tehokkaampaa on kuntoutus, sitä kauemmin iäkkäät säilyttävät henkisen ja fyysisen toimintakykynsä ja sitä vähemmän tarvitaan ympärivuorokautista hoitoa. Ympärivuorokautisen hoidon taas tulee vastata todellisen pitkäikäisyyden ja muistisairauksien luomiin tarpeisiin. Työryhmän raportissa on 11 teesiä siitä, kuinka yhteiskunnan toimintatavat voisivat paremmin vastata väestön ikääntymisen haasteisiin. Hienoja ovat asetukset ja suositukset ja yleviä ”hyvän vanhuuden teesit” – kyllä minäkin mielelläni tuon kaiken ikääntyneille ihmisille soisin ja heille sen mukaista hoitoa tarjoaisin.

Laki on saatu voimaan, asiantuntijat ovat kommentoineet ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Vaan eipä aikaakaan, kun Helsingin Sanomat otsikoi (26.3.2016): ”Hallitus karsii lakia vanhuspalveluista”. Laista karsitaan määräyksiä, jotka koskevat kunnan työntekijöiden asiantuntemusta, vastuutyöntekijöitä ja hoitojärjestelyjen pysyvyyttä. Valtiovarainministeriö on laskenut, että tällä saavutetaan 35,2 miljoonan euron säästöt. Sen lisäksi hallitusohjelmaan kirjattiin tavoitteeksi, että hoitajamitoitusta vanhustenhoidossa alennetaan vuoden 2017 alusta. Tämän arvioidaan tuottavan asteittain 70 miljoonan euron säästöt vuodessa. Hoitajamitoituksestahan ei koskaan lakipykälää saatukaan, pelkäksi suositukseksi jäi, joten näin sitä voidaan sitten muokata kulloisenkin budjetin tarpeita vastaavaksi. Vastineena tosin luvataan ”jyvittää” kolmen vuoden aikana yhteensä 30 miljoonaa euroa kärkihankkeeseen, jonka kantavana teemana on kehittää vanhusten kotihoitoa ja parantaa omaishoitajien tukea. Uskokoon ken tahtoo ja minne mahdetaan osoittaa ne edellisestä laskutoimituksesta edelleen säästöön jäävät 75,2 miljoonaa euroa. Osaa näistä lakimuutoksista perustellaan uuden sosiaalihuoltolain voimaan astumisella, joka kattaa hallituksen mielestä vanhuksetkin riittävästi. Sosiaali- ja terveysministeriössä ollaan kuitenkin asiasta toista mieltä. Siellä arvellaan palvelutason todennäköisesti laskevan nykytilanteeseen verrattuna.

Vuonna 2016 ikääntynyt väestö on selvästi terveempää kuin kymmenen vuotta sitten ja he myös selviävät arjen askareista aiempaa paremmin. Hyvän kehityksen taustalla on monia syitä. Toimintakykyä heikentävät sairaudet ja tapaturmat ovat vähentyneet, ja sairauksien hoito ja kuntoutus tehostuneet. Työn fyysinen kuormittavuus on vähentynyt ja elintavat ovat muuttuneet terveellisemmiksi. Kun lisäksi iäkkäiden kognitiivinen toimintakyky ja suoriutuminen perustoiminnoista ovat parantuneet, entistä useampi pärjää pitkään omatoimisena. Toisaalta kaikkein vanhempien, 90 vuotta täyttäneiden toimintakyky ei ole 2000-luvulla kohentunut. Vaikka hyvä kehitys jatkuisi edelleen, se ei riitä kompensoimaan väestön ikääntymisestä johtuvaa palvelujen tarpeen kasvua. Tulevaisuudessa Suomessa on aiempaa enemmän sekä terveitä ja aktiivisia eläkeläisiä että raihnaisia vanhuksia. Kaikilta osin eläkeikäisten elintavat eivät ole kohentuneet vuosikymmenen saatossa – päinvastoin. Vielä kymmenen vuotta sitten ikääntyneet naiset olivat selvästi raittiimpia kuin nyt, ja he tupakoivat nykyistä harvemmin. Ikääntyneiden naisten lisäksi alkoholinkäyttö on lisääntynyt etenkin 65–69-vuotiailla miehillä. Kymmenen vuotta sitten tietokone oli eläkeikäisille vielä tuntematon kapistus: miehistä noin joka viides ja naisista joka kymmenes kertoi, että heillä on käytössään tietokone. Matkapuhelinta käytti jo kolme neljästä eläkeikäisestä miehestä ja yli puolet naisista. Sen sijaan vuonna 2013 yli puolet eläkeikäisistä miehistä ja melkein puolet naisista käytti internetiä, ja lähes yhtä moni käytti myös sähköpostia. Yhdeksän kymmenestä eläkeikäisestä miehestä ja naisesta omisti matkapuhelimen.

Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) mukaan ikääntyneiden terveys ja toimintakyky ovat parantuneet edelleen vuosina 2013–2015. Alueelliset ja sosioekonomiset erot ovat kuitenkin suuria. ATH-tutkimuksen tuloksia voitaisiin käyttää päätöksenteon tukena, kun mietitään avun ja tuen kohdentamista. Tuloksista ilmenee esimerkiksi, millä alueilla palvelut koetaan riittämättömiksi. Joskus tarvittavat toimet voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Esimerkiksi alueilla, joilla ei ole julkista liikennettä, voisi järjestää kimppakyytejä eläkeläisille, jotta he pääsisivät kauppaan, pankkiin ja mielekkäiden harrastusten pariin. Tämä vahvistaisi myös ikääntyneiden osallisuutta ja helpottaisi sosiaalisten verkostojen ylläpitämistä. Erityisesti iäkkäät naiset kokevat selviytymisen arkitoimista usein erittäin vaikeaksi tai mahdottomaksi. Näin vastasi vuonna 2015 joka viides yli 75-vuotias mies, mutta lähes joka toinen saman ikäinen nainen. Arkitoimilla tarkoitetaan esimerkiksi kaupassa käyntiä ja kotitöitä. Erityisenä haasteena tutkimuksessa näyttäytyy ikääntyneiden yksinäisyys. Noin joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt vastasi ATH-tutkimuksessa kokevansa yksinäisyyttä. Kun liikuntakyky ja kokemus omasta terveydestä heikkenevät, ikääntynyt jää helposti kotiin ja eristäytyy. Tämä kaikki vaikuttaa mielialaan ja elämäniloon.

Vaikka myönteinen kehitys iäkkäiden terveydessä ja toimintakyvyssä näyttää jatkuvan edelleen, se ei kuitenkaan ole itsestään selvää, varoittaa Tesso-lehdessä (1/2016) haastateltu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Seppo Koskinen, joka on tutkinut pitkään suomalaisten terveyttä ja hyvinvointia. Väestö lihoo ja esimerkiksi tyypin 2 diabetes yleistyy. Väestön terveyden ja toimintakyvyn koheneminen ei jatku itsestään, vaan sen hyväksi täytyy ponnistella entistäkin määrätietoisemmin. Varmaa on vain se, että ikäihmisten määrä lisääntyy tulevaisuudessa huomattavasti. Väestön koheneva terveys ja toimintakyky eivät riitä kompensoimaan kasvavaa palvelujen tarvetta. Niiden sairaiden ja raihnaisten määrä, jotka tarvitsevat tukea ja apua, tulee kasvamaan väestön ikärakenteen johdosta, Koskinen summaa.

Paitsi ikääntyneiden määrän lisääntyminen, haasteita aiheuttaa myös sen ”laadullinen” monimuotoistuminen. Varmaa on, ettei tulevaisuudessa tyydytä enää samaan kuin mihin nykyinen, ehkä sota- ja pula-ajankin kokenut, vähään tyytyväinen ikäihminen vielä usein tyytyy. Tulevaisuuden ikäihminen haluaa osallistua, hankkii aktiivisesti tietoa ja osaa vaatia palvelua. Hänellä on toki usein myös aikaisempaa enemmän rahaa käytössään, muttei kuitenkaan kaikilla. Varmaa on, että niin hoitotyön kuin sen puitteidenkin on muututtava, jotta tähän haasteeseen voidaan vastata. Mielenkiintoisia, toivottavasti antoisia, työvuosia on siis edessä.

Mielenkiintoista luettavaa:

Saarenheimo, M. 2014. Mitä vanhuudelle on tapahtunut?                                                     http://eloisaika-fi-bin.directo.fi/@Bin/0e2bf2c7b7d8b22f9c4f29714d6b134f/1467824387/application/pdf/115277/Mit%C3%A4%20vanhuudelle%20on%20tapahtunut.pdf

 

Lähteet

Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus (ATH). www.thl.fi/ath

Ekholm, V. 2016. Muuttuuko vanhuus? Tesso 1/2016.

Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys (EVTK). www.thl.fi/evtk

Sutinen, T. 2016. Hallitus karsii lakia vanhuspalveluista. Helsingin Sanomat 26.3.2016.

STM. 2015. Yksitoista teesiä ikääntymisestä. Kokeneet ja viisaat asiantuntijaryhmä. Muistio 26.8.2015. Sosiaali- ja terveysministeriö.                                                                    http://www.gerec.fi/kokeneet-ja-viisaat-raportti/view

WHO. 2015. World report on ageing and health.                         http://www.who.int/ageing/events/world-report-2015-launch/en/

Ikääntyneiden hoitotyöstä

”Hoidon inhimillinen laatu antaa parhaimmillaan ihmisarvon mukaiset puitteet syntymiseen, elämiseen ja kuolemiseen. Sellaisen hoidon tärkein edellytys on työntekijäkunta, joka on arvostettu ja jolla on riittävät edellytykset työnsä laadukkaaseen suorittamiseen. Päättäjien on annettava tällaiseen hoitoon tarvittavat resurssit ja puitteet. Hoitajat antavat sille sydämensä.” (Martti Lindqvist)

Vanhusten hoito- ja hoivatyössä olosuhteet ovat ankarat, mutta henkilöstö parhaimmillaan erittäin motivoitunutta ja luovan uteliasta. Olennaisinta on horjumaton usko kehittymisen mahdollisuuteen. Parhaimmillaan samassa veneessä ovat hoitotyön johtaja ja koko hänen miehistönsä. Yhteiskunnan sivistystä mitataan edelleen sillä, kuinka se huolehtii heikoimmista jäsenistään. Ikääntyminen ei tuo mukanaan pelkästään myönteisiä asioita, vaan vanhuuteen kuuluvat usein sairaudet, menetykset ja toimintakyvyn rajoitteet ja silloin tarvitaan apua, huolenpitoa, hoivaa ja hoitoa. Suomalaisen vanhuspolitiikan peruslinjaksi on valittu laitoksista kotihoitoon ja omaishoitoon. Olen henkilökohtaisesti kuitenkin samaa mieltä Jyrki Jyrkämän (Gerontologia 2/2007) kanssa siitä, että tarvitaan hyvää, analyyttistä ja myös kriittistä keskustelua vastineeksi ”kotona on parempi kuin laitoksessa” -ideologialle.

Ruontimon (2009) Tehylle tekemässä selvityksessä käsitellään varsin ansiokkaasti suomalaista vanhustenhuoltoa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon koulutusjärjestelmää. Hän kirjoittaa osuvasti, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen hoitamisessakaan. Meillä on jo toimivia ja sujuvasti hoidettuja palveluketjuja ja ennen kaikkea osaavia ammattitaitoisia hoitajia. Vahvistamalla hyvän hoidon ja hoivan inhimillisiä voimavaroja ja toimintaedellytyksiä, meillä on mahdollisuus saavuttaa kaikki korkealaatuisille vanhuspalveluille asetetut tavoitteet. Hyvän työn, hoidon ja palvelun tekevät ihmiset – pitkäaikaisen hoidon ja vanhustyön ammattilaiset eri tehtävissään. Tarvitaan vain laajaa yhteistoimintaa eri ammattiryhmien välillä, vuorovaikutteisia keskusteluja, hyvää dialogia ja rohkeaa johtamista. Keskeinen hyvän hoidon edellytys on koulutetun hoitohenkilökunnan laaja-alaisen osaamisen täysi hyödyntäminen. Koulutuksen tasokkuudesta huolimatta vanhusten pitkäaikaisen hoidon yhteiskunnallinen arvostus on heikko, hoitoalan palkkaus matala, ja eri ammatteihin valmistuneista merkittävä osa ei koe työtä riittävän kiinnostavana tai antoisana pysyäkseen alalla. Kaikkiin näihin ongelmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa kehittämällä ammattiryhmien välistä työnjakoa ja luomalla koulutetuille hoitajille uusia, entistä mielekkäämpiä tehtävänkuvia, uskoo Ruontimo.

Ikäihmisten hoitotyössä hoitajan perustehtävänä on toimia asiakkaan/asukkaan/potilaan puolestapuhujana ja pitkäaikaisen hyvän hoidon toteuttajana siten, että ihminen tulee kuulluksi ja asianmukaisesti hoidetuksi hänen yksilöllistä minuuttaan ja aikuisuuttaan kunnioittaen. Jokaiselle on turvattava oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja hyvään kohteluun, hoidon ja palvelun tarpeesta riippumatta. Ihmisarvoisen elämän turvaavia eettisiä periaatteita tulee noudattaa jokapäiväisessä käytännön hoitotyössä koko ihmisen elinkaaren ajan ja kaikissa asuin- ja hoitopaikoissa. Näiden sanojen suuri sisältö tulee tehdä todeksi jokaisessa arkipäivän kohtaamisessa, kirjoittaa Ruontimo. Hoitotyön ydin ja perusta on etiikassa. Rohkenen esittää, että hoitotyöntekijä joka väittää, ettei ole koskaan kohdannut työssään eettisesti haasteellista tilannetta, ei joko ymmärrä etiikasta yhtään mitään tai vielä pahempaa, jos ei välitä siitä, niin on väärällä alalla. Ehkäpä koulutuksessakin kannattaisi käsitellä etiikkaa myös muulla tavalla kuin pelkillä verkkotehtävillä, kuten nykysuuntaus usein on.

Sairaanhoitajalehden 4/2016 artikkelissa esiteltiin Diakonia-ammattikorkeakoulun sairaanhoitajaopiskelijoiden vanhusten hoitotyöhön liittynyt tehtävä. Tehtävässä tuli käsitellä merkittävimpiä oppimiskokemuksia vanhusten hoitotyöstä. Opiskelijoiden kirjoituksissa korostui hoitajan ja ikääntyneen välinen vuorovaikutus. Läsnäolo, pysähtyminen ja aito kiinnostus ikääntynyttä kohtaan mahdollistaa todellisen kohtaamisen. Hoitajan tulee kyetä irrottautumaan tehtäväkeskeisyydestä ja nähdä ikääntynyt yksilönä. Kirjoituksissa tuli esille myös jokaisen ihmisen oman elämäntarinan tuntemisen merkitys. Ihmisen menneen elämänkulun tunteminen avaa aivan uusia ovia nykyisyyden ymmärtämiseen. Hoitaja voi omalla olemuksellaan viestittää pelkoa, kiirettä tai kireyttä, mutta toisaalta myös lämpöä, kiinnostusta ja kunnioitusta. Todellisen kohtaamisen esteenä voivat olla hoitajan omat pelot ja ahdistuminen asiakkaan esille tuomista asioista, esimerkiksi kuolemasta puhuminen. Tietynlainen raihnaistuminen ja kuolema, ja näiden asioiden käsitteleminen, ovat seikkoja, jotka kuuluvat luonnollisina elämän kaaren loppupäähän ja tämä tosiasia on jokaisen vanhusten parissa työskentelevän hoitajan pakko oppia hyväksymään. Mikäli asiat tuntuvat henkisesti  kovin raskailta, niin apuna tässä ”kasvamisessa” kannattaa käyttää keskusteluja kokeneempien kollegojen kanssa ja jos mahdollista niin työnantajan tarjoamaa työnohjausta.

Opiskelijoiden kokemukset ja näkemykset vanhustyöstä olivat luonnollisesti vaihtelevia. Osa näki vanhustyön mukavana, vastuullisena ja kiinnostavana, osa puolestaan rutiininomaisena ja raskaana. Tätä kaikkeahan se todellisuus ajoittain on, mutta kuten kirjoituksissakin todettiin, omalla toiminnallaan ja myönteisellä asenteella voi vaikuttaa työn mielekkyyteen ja kehittämiseen. Positiivista kirjoituksissa oli se, että kokemuksen myötä negatiiviset käsitykset olivat ainakin osalla opiskelijoista muuttuneet. Kirjoituksissa korostui myös hoitajien liian pieni mitoitus suhteessa työmäärään, mikä näkyy uupumisena ja sairauspoissaoloina. Teksteissä tuli esille myös yleinen arvostuksen puute ikääntyneiden hoitotyöhön, mikä puolestaan näkyy opiskelijoiden mielestä esimerkiksi ammattitaidon ylläpitämisen mahdollisuuksien niukkuutena. Tämä on varsin huolestuttavaa, ei tarvinne ihmetellä, jos ei vanhustyö esimerkiksi sairaanhoitajia kiinnosta, kun jo opiskeluvaiheessa kokemukset ovat karuja. Ikääntyneiden hoitotyössä sairaanhoitajan rooli on vastuullinen ja usein varsin itsenäinen. Työssä korostuvat vuorovaikutus, eettisyys ja kliininen osaaminen sekä kyky päätöksentekoon. Inspiroivaa on se, että omaa persoonaa ja luovuutta on mahdollista käyttää hoitotyön kehittämisessä. Ikääntyneiden hoitotyön kiinnostavuus ja antoisuus kokee ”konkurssin”, mikäli työtä ei ole mahdollista tehdä eettisesti ja omien arvojen mukaisesti korkeatasoisesti. Tämä edellyttää paitsi riittäviä resursseja, myös yleisen arvostuksen lisäämistä.

Itse olen työskennellyt pääsääntöisesti ikääntyneiden parissa koko kymmenvuotisen lähihoitajan urani ajan. Nyt kun sairaanhoitajaopintojen loppu häämöttää, niin enpä valitettavasti voi kovin korkealle arvostaa sen enempää useiden opettajien kuin kollegojenkaan asennetta ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan. Ei ole kauankaan, kun eräs opettaja sanoi minulle, että ”et kai sinä nyt missään nimessä aio palata/jäädä sinne perusterveydenhuoltoon töihin enää sairaanhoitajana” tai vastaava kommentti ohjaajalta erikoissairaanhoidon yksikön harjoittelussa, kun kerroin meneväni kesäksi omaan työpaikkaani terveyskeskukseen: ”Ai sinnekö sinä nyt sitten menet jakamaan mummoille pillereitä”. Näissä kommenteissa on suoraan ilmaistu asenne niin perusterveydenhuoltoa kuin ikääntyneitäkin kohtaan ja samalla ajatus siitä, että kouluttautuminen menee ikään kuin hukkaan. No, minua se ei liikuta, niin elämänkokemusta kuin työkokemustakin on jo takana runsain mitoin, joten osaan nähdä sen ”pillerien jaon taakse” ja olen löytänyt ikääntyneiden hoitotyöstä sen ”jujun”. Mutta ensimmäiseen hoitotyön ammattiin opiskeleviin ja/tai nuoriin se varmasti vaikuttaa. Esimerkiksi sairaanhoitajaopinnoissa, useissa oppilaitoksissa, lähes kaikki ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä opetus, etiikka mukaan luettuna, on lähes kokonaisuudessaan verkkototeutuksia, jolloin asioihin perehtyminen jää kovin ulkokultaiseksi ja teoreettiseksi. Tämän ohessa ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä harjoittelu on useimmilla sairaanhoitajaopiskelijoilla se aivan ensimmäinen harjoittelu, joka saattaa siten olla monessakin mielessä raskas ja karu kokemus, kun ei se todellisuus vastaakaan niitä kirjoissa kuvailtuja visioita ja ihmiselämän realiteetit iskevät vasten kasvoja, ja kun muutenkin vielä mietityttää onko hoitotyö ylipäänsä se oma juttu vai ei. Tämän jälkeen asenne ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan voi jäädä ikuisesti negatiiviseksi eikä kukaan ole enää näitä asenteita ”oikomassa”, kun opinnoissa on kiire siirtää painopiste niihin ”vaativampiin” hoitotyön osa-alueisiin.

Mielenkiintoista luettavaa on Sanna Koskisen (2016) väitöstutkimus, jossa ensivaiheessa selvitettiin sairaanhoitajaopiskelijoiden kiinnostusta ikääntyneiden hoitotyöhön uravalintana ja toisessa vaiheessa arvioitiin tutkimusta varten kehitetyn iäkkäiden hoitotyön uravalinnan edistämiseen kehitetyn koulutusintervention tuloksia. Koulutusinterventiossa kokeiltiin ikääntyneiden henkilöiden mukaan ottamista sairaanhoitajien opetukseen. Koulutusintervention tuloksena oli havaittavissa, että ikäihmiset auttavat edistämään sairaanhoitajaopiskelijoiden ymmärrystä ikääntymisestä ja lisäävät heidän kiinnostustaan työskennellä iäkkäiden hoitotyössä ainakin lyhytaikaisesti. Ongelmaksi tosin tässäkin tutkimuksessa myönnettiin se, että tämänkaltaisiin "tapahtumiin" osallistuvat ja usein myös pystyvät osallistumaan vain ns. hyväkuntoiset ja muutoinkin aktiiviset ikäihmiset, jotka eivät vielä ole varsinaisia vanhustyön yksiköiden asiakkaita/asukkaita/potilaita. Pelkkä koulutuspaikkojen määrän lisääminen ei takaa sairaanhoitajien riittävää määrää iäkkäiden hoidossa, vaan on myös pyrittävä varmistamaan, että alalle valmistuu iäkkäiden hoitamiseen motivoituneita sairaanhoitajia. Yksi mielenkiintoinen keino voisi olla edellä mainitun kaltainen koulutuksen ”käytännönläheistäminen” tavalla tai toisella. No, monenlaisiin tehtäviin tarvitaan hoitajia ja monenlaisia töitä on tarjolla, joten toivottavasti jokainen löytää oman paikkansa. Itse toivon, että ikääntyneiden hoitotyöhön suuntautuisi sellaisia hoitajia, joilla olisi asenne kohdallaan, ja jotka jaksaisivat etsiä ja löytäisivät sen ”punaisen langan”, jonka johdattamina jaksaisivat kehittää entistä parempaa ikääntyneiden hoitotyötä ja saisivat osakseen nykyistä paljon parempaa arvostusta.

 

Lähteet

Kivelä, E. & Rosqvist, K. 2016. On osattava kuunnella. Sairaanhoitaja-lehti 4/2016.

Koskinen, S. 2016. Nursing students and older people nursing. Towards a future career. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos, lääketieteellinen tiedekunta. Väitöskirja. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/121990/AnnalesD1223Koskinen.pdf?sequence=2

Ruontimo, T. 2009. Vanhustyön vastuunkantajat. Sairaanhoitaja pitkäaikaisen hoidon asiantuntijana. Lähihoitaja vanhusten hoidon erityisosaajana. Tehyn julkaisusarja B: 3/2009. Helsinki: Tehy ry. https://www.tehy.fi/fi/system/files/mfiles/julkaisu/2009/2009_b_3_vanhustyon_vastuunkantajat_id_24.pdf

Koti

”Että saisi vanheta omassa kodissa. Se on useimpien suomalaisten unelma. Mielikuva on herttainen ja kumpuaa muistoista: kodinhoitaja käy katsomassa mummia, puistelee räsymatot, keittää potut, valmistaa soosin ja vie mummin ulos haukkaamaan happea, jonka jälkeen juodaan kaffet ja rupatellaan. Kyllähän kodinhoitaja ainakin puoli päivää viipyy, tuttu ihminen.” (HS 15.2.2015) Muistisairaan ihmisen mielessä ja kielessä säilyy kaksi sanaa ylitse muiden: äiti ja koti. Mutta, mitä sillä kodilla mahdetaan tarkoittaa. Rohkenen väittää, että usein se ei ole se viimeisin asunto, vaan pikemminkin lapsuuden koti ja siihen liittyvä sielunmaisema. Turvallisuuden tunne. Huolehtiva äiti.

Ei ole kauan siitä, kun alettiin kauhistella, miten vanhuksia makuutetaan laitoksissa. Laitoksista päätettiin luopua. Vanhusten hoitolaitoksia alettiin purkaa jo 1990-luvulla ensisijaisesti taloudellisista syistä. Silloin siitä käytettiin nimitystä palvelurakennemuutos. 2000-luvulla asiaa vauhditettiin ”Hyvän hoidon laatukriteereillä” (2001) ja lopulta erinäisten ohjeiden ja suositusten kautta muutettiin lakia. Vuonna 2013 voimaan tulleen ns. vanhuspalvelulain (980/2012) mukaan vanhusten palvelut tulee pyrkiä järjestämään niin, että ihminen voi asua kotona mahdollisimman pitkään. ”Kun vanhuspalvelulakia uudistettiin, poliitikot sanoivat, että nyt saadaan mahdollisuus olla kotona. Se on vale. Ei kotihoidon mahdollisuuksia parannettu”, sanoo Helsingin Sanomiin 15.2.2015 haastateltu gerontologian professori Marja Jylhä. Kotihoitoon siirtyminen on voinut tarkoittaa esimerkiksi sitä, että laitoshoidon yksikkö (esim. vanhainkoti) on muutettu tehostetun palveluasumisen yksiköksi, joka tarkoittaa paitsi nimen, myös rahoituksen muutosta. Vanhainkodissa asumisesta perittiin kuukausihinta, tietty prosenttiosuus tuloista, mikä kattoi koko hoidon. Kun sama paikka muuttui ”kodiksi”, asiakas maksaa itse vuokran, lääkkeet, hoitotarvikkeet ja kaikki saamansa palvelut erikseen. Jos mummo putoaa sängystä ja hänet käydään auttamassa takaisin petiin, siitä tulee lasku. Samaiseen HS:n artikkeliin haastateltu geriatrian professori Harriet Finne-Soveri toteaa saman asian, rakennemuutos on ollut kunnille edullinen, asiakas maksaa, mutta säästyneitä varoja ei kuitenkaan ole käytetty riittävästi kotihoidon kehittämiseen.

Ihmiskunnan historiassa on meneillään ennen näkemätön vaihe: maailmassa ei ole koskaan ollut näin paljon yli 90- ja yli 100-vuotiaita ihmisiä. Yhä useammat ovat kelpo kunnossa, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka tarvitsevat vaativaa hoitoa. Tämän asian valossa laitospaikkojen vähentäminen ei ole juuri nyt kovin realistista tai pitkälle kantavaa toimintaa. Sanomattakin on selvää, että kotihoitoa on kehitettävä, mutta ei eriasteisista hoiva-/laitospaikoistakaan täysin voi luopua. Kovin monista artikkeleista olemme saaneet viime aikoina lukea esimerkkejä tilanteista, jolloin koti ei todellakaan enää ole se paras paikka.

 HS 22.11.2015: ”Ainoa apu yksinäisessä yössä” – Helsingin kaupungin turvapuhelimen väki käy auttamassa vanhuksia joka yö takaisin sänkyynsä. Esimerkiksi lokakuussa 2015 turvapuhelinpäivystys teki 650 käyntiä asiakkaidensa kotiin, näistä 350 kertaa käytiin nostamassa vanhus kotinsa lattialta. Vanhuskeskusteluissa toistettu mantra jokaisen oikeudesta asua kotona elämänsä loppuun asti, näyttäytyy turvapuhelinpalvelun väen silmissä pikemminkin velvollisuutena eli kodissa on pakko olla, vaikka edellytykset selviytymiselle ovat todella heikot. Iso osa hälytyksistä on myös ns. turhia eli muistisairas käy kurkkimassa yöllä ovesta rappukäytävään, hälytys tulee, vaikkei kotoa ole poistuttukaan, mutta tarkistamassa on kuitenkin käytävä. Vieraita eivät myöskään ole tilanteet, jolloin jo etukäteen tietää, että asunnosta löytyy todennäköisesti vainaja. Eräs haastateltu turvapuhelinpalvelun työntekijä onkin kokemustensa perusteella sitä mieltä, että paikka hoitokodista on kuin lottovoitto: ”Satavuotiaan lotan pitäisi saada istua hoivakodin nojatuolissa, katsella elämää ja olla passattavana”. Myös ensihoidossa näkyy se, että entistä useampi vanhus on laitoshoidon sijaan kotihoidossa. HS 10.3.2016: ”Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti”. Vuonna 2008 ensihoitopotilaista 25 % oli yli 65-vuotiaita. Vuonna 2014 määrä oli kasvanut jo 45 %:iin. ”Ensihoitotehtävien määrää on kasvattanut erityisesti juuri se, että koko ajan sairaampia vanhuksia hoidetaan kotona”, kertoo Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopäällikkö Kari Porthan. Tietyt potilaat kuormittavat ensihoitoa paljon. Lyhyen ajan sisällä voi olla useita kymmeniä tehtäviä samoihin osoitteisiin. Porthanin mukaan paikalle ei aina suinkaan tarvittaisi ensihoitoa, jos esimerkiksi kotisairaanhoidon valmiudet olisivat paremmat. Sekavat, kaatuilevat ja yksinäisyydestä kärsivät ikäihmiset ovat tuttu ”pyöröovi-ilmiö” niin ensihoidossa kuin päivystyksissäkin.

HS 13.2.2016: ”Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä”, artikkelissa kerrottiin tulipalossa kuolleesta iäkkäästä pariskunnasta. Kotona asuminen oli ollut näiden vanhusten tahto, jota itsemääräämisoikeuden nimissä noudatettiin. Pariskunnan omaisen mielestä ihmisarvoinen elämä kotona oli päättynyt jo vuosia aikaisemmin ja he olisivat tarvinneet hoivakotipaikan jo kymmenen vuotta sitten. Viranomaistahon vastaus oli kuitenkin tyly: he eivät täytä kriteereitä. Hoitajia omainen ei syytä, vaan järjestelmää. Myös hoitajat olivat sitä mieltä, etteivät vanhukset olisi enää kotona pärjänneet, mutta heitäkään ei kuultu. Viimeisimmän kotikartoituksen johtopäätökset eivät ehtineet koskaan tulla. ”Kodissa vallinnut pullan ja kukkien tuoksu sekä siisteys vaihtuivat eritteiden lemuun ja sekasotkuun ja surullisena loppuna hiiltyneisiin seiniin sekä pistävään savun hajuun.” Omainen uskoo, että hoivakoti olisi palauttanut vanhemmille ilon ja ihmisarvon. Samaiseen artikkeliin haastatellut Helsingin arviointitoimikunnan johtaja Tuulikki Siltari ja Vantaan vanhuspalveluiden johtaja Timo Aronkytö korostivat, että monilla muistisairailla on parhaat edellytykset pärjätä nimenomaan kotona. ”Koti on kuitenkin se paikka, missä ihminen menetti muistinsa. Siellä muistin rippeet säilyvät viimeiseen asti”, sanoo Aronkytö. Hän huomautti myös, että tämän Vantaan palossa kuolleen pariskunnan toive oli asua kotona. ”Vantaalla asiakkaan toive on pyhä. Koti on asuinpaikkana ensisijainen, hoivapaikka toissijainen”. Tähän voisin kommentoida, että valitettavan usein nämä ”päättävät tahot” ovat kovin vieraantuneet arkipäivän todellisuudesta. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että lukuisia ovat olleet ne kotikokeilukäynnit yms. kartoitukset, joiden tuloksena eriasteisista muistihäiriöistä kärsivät ihmiset eivät ole lainkaan tunnistaneet omaa kotiaan kodiksi tai omanneet juuri minkään asteisia edellytyksiä suoriutua yksinkertaisimmistakaan päivittäisistä toiminnoista. Esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla kuntoutuksessa olevan muistisairaan potilaan toimintakyky ja vointi saattavat vaikuttaa osastolla kaikin puolin hyviltä ja syntyy ajatus, että kyseinen ihminen pärjäisi varmaan vielä hyvin kotonakin. Mutta eipä pärjää, vaan niinä maksimaalisen kotihoidon ulkopuolisina 23 tuntina per vuorokausi ehtii tapahtua kaikenlaista tai vaihtoehtoisesti ei tapahdu mitään. Erona osastolla ja kotona olemisen välillä on se, että osastolla joku huolehtii koko ajan: lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta, turvallisuudesta jne. Eikä tarvitse olla yksin.

Täysin samaa mieltä olen Helsingin Sanomiin (15.2.2015) haastateltujen Harriet Finne-Soverin ja Marja Jylhän kanssa siitä, että ”pollan pelaaminen” ratkaisee hoitomuodon tarpeen. Muistisairas, jolla pää ei pelaa ja toimintakyky on huono, tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Niin se vain on. Muistisairas voi olla vartin päästä hoitajan käynnistä sitä mieltä, että on ollut täysin yksin ja hyljättynä jo vuoden. Tämä turvattomuuden tunne on aivan hirveää. Kuten Marja Jylhä haastattelussa sanoo:” Sellaista kotihoitoa, joka tähän tarpeeseen vastaisi, ei ole olemassa. Silmätipoissa kotihoito riittää avuksi. Mutta mikä on se kotihoito, joka auttaa, kun tarvitaan totaalista turvaa? Se on piika. Mutta piikoja meillä ei ole. Siksi tarvitaan kunnallisia palvelutaloja”. Yhdyn täysin myös edellä mainittujen asiantuntijoiden näkemykseen siitä, että omaisten vastuulle vanhusten hoitoa ei voi sälyttää. Lasten velvollisuus ei ole hoitaa vanhempiaan. Heidän mielestään on tyhjää retoriikkaa sanoa, että on lisättävä perheitten vastuuta. Perheet venyvät jo nyt niin paljon kuin mahdollista. Vanhoista omaisista huolehtiminen syö suomalaisten työpanosta. Eläkeikä ei nouse, kun moni jää töistä pois ennen aikojaan hoitamaan omaisiaan. Sillä on myös kansantaloudellista merkitystä. Senkin vuoksi vanhustenhoidon pitäisi sujua. Kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka voisivat huolehtia tai omaiset eivät voi huolehtia, vaikka haluaisivat esimerkiksi suurien välimatkojen vuoksi. Useimmiten ikäihmisten lapsilla on ”elämän ruuhkavuodet meneillään”: he ovat itse työelämässä ja heillä on jo myös seuraava sukupolvi huolehdittavanaan. Kaikkeen eivät voimavarat ja aika riitä. Nyky-yhteiskunta on vaatimuksineen kovin toisenlainen kuin entinen maaseutumainen useita sukupolvia elättänyt yhteisö.

 
Lähteet

Hakkarainen, K. 2016. Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä. Helsingin Sanomat 13.2.2016.

Jokinen, J. 2016. Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti. Helsingin Sanomat 10.3.2016.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 28.12.2012/980                                                        http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2012/20120980

Nykänen, A-S. 2015. Kotini on linnani. Helsingin Sanomat 15.2.2015.

Paulavaara, P. 2015. Ainoa apu yksinäisessä yössä. Helsingin Sanomat 22.11.2015.