Koti

”Että saisi vanheta omassa kodissa. Se on useimpien suomalaisten unelma. Mielikuva on herttainen ja kumpuaa muistoista: kodinhoitaja käy katsomassa mummia, puistelee räsymatot, keittää potut, valmistaa soosin ja vie mummin ulos haukkaamaan happea, jonka jälkeen juodaan kaffet ja rupatellaan. Kyllähän kodinhoitaja ainakin puoli päivää viipyy, tuttu ihminen.” (HS 15.2.2015) Muistisairaan ihmisen mielessä ja kielessä säilyy kaksi sanaa ylitse muiden: äiti ja koti. Mutta, mitä sillä kodilla mahdetaan tarkoittaa. Rohkenen väittää, että usein se ei ole se viimeisin asunto, vaan pikemminkin lapsuuden koti ja siihen liittyvä sielunmaisema. Turvallisuuden tunne. Huolehtiva äiti.

Ei ole kauan siitä, kun alettiin kauhistella, miten vanhuksia makuutetaan laitoksissa. Laitoksista päätettiin luopua. Vanhusten hoitolaitoksia alettiin purkaa jo 1990-luvulla ensisijaisesti taloudellisista syistä. Silloin siitä käytettiin nimitystä palvelurakennemuutos. 2000-luvulla asiaa vauhditettiin ”Hyvän hoidon laatukriteereillä” (2001) ja lopulta erinäisten ohjeiden ja suositusten kautta muutettiin lakia. Vuonna 2013 voimaan tulleen ns. vanhuspalvelulain (980/2012) mukaan vanhusten palvelut tulee pyrkiä järjestämään niin, että ihminen voi asua kotona mahdollisimman pitkään. ”Kun vanhuspalvelulakia uudistettiin, poliitikot sanoivat, että nyt saadaan mahdollisuus olla kotona. Se on vale. Ei kotihoidon mahdollisuuksia parannettu”, sanoo Helsingin Sanomiin 15.2.2015 haastateltu gerontologian professori Marja Jylhä. Kotihoitoon siirtyminen on voinut tarkoittaa esimerkiksi sitä, että laitoshoidon yksikkö (esim. vanhainkoti) on muutettu tehostetun palveluasumisen yksiköksi, joka tarkoittaa paitsi nimen, myös rahoituksen muutosta. Vanhainkodissa asumisesta perittiin kuukausihinta, tietty prosenttiosuus tuloista, mikä kattoi koko hoidon. Kun sama paikka muuttui ”kodiksi”, asiakas maksaa itse vuokran, lääkkeet, hoitotarvikkeet ja kaikki saamansa palvelut erikseen. Jos mummo putoaa sängystä ja hänet käydään auttamassa takaisin petiin, siitä tulee lasku. Samaiseen HS:n artikkeliin haastateltu geriatrian professori Harriet Finne-Soveri toteaa saman asian, rakennemuutos on ollut kunnille edullinen, asiakas maksaa, mutta säästyneitä varoja ei kuitenkaan ole käytetty riittävästi kotihoidon kehittämiseen.

Ihmiskunnan historiassa on meneillään ennen näkemätön vaihe: maailmassa ei ole koskaan ollut näin paljon yli 90- ja yli 100-vuotiaita ihmisiä. Yhä useammat ovat kelpo kunnossa, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka tarvitsevat vaativaa hoitoa. Tämän asian valossa laitospaikkojen vähentäminen ei ole juuri nyt kovin realistista tai pitkälle kantavaa toimintaa. Sanomattakin on selvää, että kotihoitoa on kehitettävä, mutta ei eriasteisista hoiva-/laitospaikoistakaan täysin voi luopua. Kovin monista artikkeleista olemme saaneet viime aikoina lukea esimerkkejä tilanteista, jolloin koti ei todellakaan enää ole se paras paikka.

 HS 22.11.2015: ”Ainoa apu yksinäisessä yössä” – Helsingin kaupungin turvapuhelimen väki käy auttamassa vanhuksia joka yö takaisin sänkyynsä. Esimerkiksi lokakuussa 2015 turvapuhelinpäivystys teki 650 käyntiä asiakkaidensa kotiin, näistä 350 kertaa käytiin nostamassa vanhus kotinsa lattialta. Vanhuskeskusteluissa toistettu mantra jokaisen oikeudesta asua kotona elämänsä loppuun asti, näyttäytyy turvapuhelinpalvelun väen silmissä pikemminkin velvollisuutena eli kodissa on pakko olla, vaikka edellytykset selviytymiselle ovat todella heikot. Iso osa hälytyksistä on myös ns. turhia eli muistisairas käy kurkkimassa yöllä ovesta rappukäytävään, hälytys tulee, vaikkei kotoa ole poistuttukaan, mutta tarkistamassa on kuitenkin käytävä. Vieraita eivät myöskään ole tilanteet, jolloin jo etukäteen tietää, että asunnosta löytyy todennäköisesti vainaja. Eräs haastateltu turvapuhelinpalvelun työntekijä onkin kokemustensa perusteella sitä mieltä, että paikka hoitokodista on kuin lottovoitto: ”Satavuotiaan lotan pitäisi saada istua hoivakodin nojatuolissa, katsella elämää ja olla passattavana”. Myös ensihoidossa näkyy se, että entistä useampi vanhus on laitoshoidon sijaan kotihoidossa. HS 10.3.2016: ”Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti”. Vuonna 2008 ensihoitopotilaista 25 % oli yli 65-vuotiaita. Vuonna 2014 määrä oli kasvanut jo 45 %:iin. ”Ensihoitotehtävien määrää on kasvattanut erityisesti juuri se, että koko ajan sairaampia vanhuksia hoidetaan kotona”, kertoo Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopäällikkö Kari Porthan. Tietyt potilaat kuormittavat ensihoitoa paljon. Lyhyen ajan sisällä voi olla useita kymmeniä tehtäviä samoihin osoitteisiin. Porthanin mukaan paikalle ei aina suinkaan tarvittaisi ensihoitoa, jos esimerkiksi kotisairaanhoidon valmiudet olisivat paremmat. Sekavat, kaatuilevat ja yksinäisyydestä kärsivät ikäihmiset ovat tuttu ”pyöröovi-ilmiö” niin ensihoidossa kuin päivystyksissäkin.

HS 13.2.2016: ”Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä”, artikkelissa kerrottiin tulipalossa kuolleesta iäkkäästä pariskunnasta. Kotona asuminen oli ollut näiden vanhusten tahto, jota itsemääräämisoikeuden nimissä noudatettiin. Pariskunnan omaisen mielestä ihmisarvoinen elämä kotona oli päättynyt jo vuosia aikaisemmin ja he olisivat tarvinneet hoivakotipaikan jo kymmenen vuotta sitten. Viranomaistahon vastaus oli kuitenkin tyly: he eivät täytä kriteereitä. Hoitajia omainen ei syytä, vaan järjestelmää. Myös hoitajat olivat sitä mieltä, etteivät vanhukset olisi enää kotona pärjänneet, mutta heitäkään ei kuultu. Viimeisimmän kotikartoituksen johtopäätökset eivät ehtineet koskaan tulla. ”Kodissa vallinnut pullan ja kukkien tuoksu sekä siisteys vaihtuivat eritteiden lemuun ja sekasotkuun ja surullisena loppuna hiiltyneisiin seiniin sekä pistävään savun hajuun.” Omainen uskoo, että hoivakoti olisi palauttanut vanhemmille ilon ja ihmisarvon. Samaiseen artikkeliin haastatellut Helsingin arviointitoimikunnan johtaja Tuulikki Siltari ja Vantaan vanhuspalveluiden johtaja Timo Aronkytö korostivat, että monilla muistisairailla on parhaat edellytykset pärjätä nimenomaan kotona. ”Koti on kuitenkin se paikka, missä ihminen menetti muistinsa. Siellä muistin rippeet säilyvät viimeiseen asti”, sanoo Aronkytö. Hän huomautti myös, että tämän Vantaan palossa kuolleen pariskunnan toive oli asua kotona. ”Vantaalla asiakkaan toive on pyhä. Koti on asuinpaikkana ensisijainen, hoivapaikka toissijainen”. Tähän voisin kommentoida, että valitettavan usein nämä ”päättävät tahot” ovat kovin vieraantuneet arkipäivän todellisuudesta. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että lukuisia ovat olleet ne kotikokeilukäynnit yms. kartoitukset, joiden tuloksena eriasteisista muistihäiriöistä kärsivät ihmiset eivät ole lainkaan tunnistaneet omaa kotiaan kodiksi tai omanneet juuri minkään asteisia edellytyksiä suoriutua yksinkertaisimmistakaan päivittäisistä toiminnoista. Esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla kuntoutuksessa olevan muistisairaan potilaan toimintakyky ja vointi saattavat vaikuttaa osastolla kaikin puolin hyviltä ja syntyy ajatus, että kyseinen ihminen pärjäisi varmaan vielä hyvin kotonakin. Mutta eipä pärjää, vaan niinä maksimaalisen kotihoidon ulkopuolisina 23 tuntina per vuorokausi ehtii tapahtua kaikenlaista tai vaihtoehtoisesti ei tapahdu mitään. Erona osastolla ja kotona olemisen välillä on se, että osastolla joku huolehtii koko ajan: lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta, turvallisuudesta jne. Eikä tarvitse olla yksin.

Täysin samaa mieltä olen Helsingin Sanomiin (15.2.2015) haastateltujen Harriet Finne-Soverin ja Marja Jylhän kanssa siitä, että ”pollan pelaaminen” ratkaisee hoitomuodon tarpeen. Muistisairas, jolla pää ei pelaa ja toimintakyky on huono, tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Niin se vain on. Muistisairas voi olla vartin päästä hoitajan käynnistä sitä mieltä, että on ollut täysin yksin ja hyljättynä jo vuoden. Tämä turvattomuuden tunne on aivan hirveää. Kuten Marja Jylhä haastattelussa sanoo:” Sellaista kotihoitoa, joka tähän tarpeeseen vastaisi, ei ole olemassa. Silmätipoissa kotihoito riittää avuksi. Mutta mikä on se kotihoito, joka auttaa, kun tarvitaan totaalista turvaa? Se on piika. Mutta piikoja meillä ei ole. Siksi tarvitaan kunnallisia palvelutaloja”. Yhdyn täysin myös edellä mainittujen asiantuntijoiden näkemykseen siitä, että omaisten vastuulle vanhusten hoitoa ei voi sälyttää. Lasten velvollisuus ei ole hoitaa vanhempiaan. Heidän mielestään on tyhjää retoriikkaa sanoa, että on lisättävä perheitten vastuuta. Perheet venyvät jo nyt niin paljon kuin mahdollista. Vanhoista omaisista huolehtiminen syö suomalaisten työpanosta. Eläkeikä ei nouse, kun moni jää töistä pois ennen aikojaan hoitamaan omaisiaan. Sillä on myös kansantaloudellista merkitystä. Senkin vuoksi vanhustenhoidon pitäisi sujua. Kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka voisivat huolehtia tai omaiset eivät voi huolehtia, vaikka haluaisivat esimerkiksi suurien välimatkojen vuoksi. Useimmiten ikäihmisten lapsilla on ”elämän ruuhkavuodet meneillään”: he ovat itse työelämässä ja heillä on jo myös seuraava sukupolvi huolehdittavanaan. Kaikkeen eivät voimavarat ja aika riitä. Nyky-yhteiskunta on vaatimuksineen kovin toisenlainen kuin entinen maaseutumainen useita sukupolvia elättänyt yhteisö.

 
Lähteet

Hakkarainen, K. 2016. Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä. Helsingin Sanomat 13.2.2016.

Jokinen, J. 2016. Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti. Helsingin Sanomat 10.3.2016.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 28.12.2012/980                                                        http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2012/20120980

Nykänen, A-S. 2015. Kotini on linnani. Helsingin Sanomat 15.2.2015.

Paulavaara, P. 2015. Ainoa apu yksinäisessä yössä. Helsingin Sanomat 22.11.2015.