Muuttuva vanhuus

”Ikääntyminen koskee koko yhteiskuntaa, siksi se on otettava huomioon kaikessa lainsäädännössä ja kaikissa politiikoissa.” (arkkiatri Risto Pelkonen).

Olimme vanhempia ennen, olemme nuorempia nyt, kiteyttää WHO:n tuoreimman ikääntymistutkimuksen raportti viimeisen vuosisadan huikean väestön vanhenemismuutoksen. WHO:n World report on ageing and health julkaistiin 30.9.2015. Se käsittelee laajasti ikääntymistä ja sen globaaleja vaikutuksia. Aiheina ovat terve ikääntyminen, vanhojen terveys, terveydenhoitojärjestelmät, pitkäaikaishoito ja ikäystävälliset ympäristöt. Raportin luonne on optimistinen: kun tehdään oikeita ratkaisuja, väestön ikääntyminen antaa yhteiskunnalle monia mahdollisuuksia. Raportti painottaa, että terveys on muutakin kuin sairauksien puuttumista, ja korostaa terveen toimintakyvyn merkitystä. Suurimmat kulut yhteiskunnille eivät aiheudu toimintakyvyn edistämisestä vaan siitä, mitä menetetään, jos niin ei tehdä. Vastoin monien luuloa, väestön ikääntymisellä on paljon vähemmän merkitystä sairaanhoidon menoihin kuin muilla tekijöillä, muun muassa uuden ja kalliin terveysteknologian käyttöönotolla. Vanhuusiän sairauksien ja toiminnanvajeiden ehkäisyllä on siis suuri merkitys.

Viime vuosina on tehty monia merkittäviä ikääntymispoliittisia linjauksia. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012) eli niin kutsuttu vanhuspalvelulaki tuli voimaan 1.7.2013. Lain keskeisimmät sisällöt liittyvät järjestelmälliseen varautumiseen, jonka keskiössä on mahdollisimman terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen turvaaminen, oikea-aikaisten ja laadukkaiden palveluiden varmistamiseen niin, että kotiin annettavien palvelujen ensi- ja laitoshoidon viimesijaisuus toteutuu sekä iäkkäiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien vahvistamiseen. ”On yhteinen etu, että iäkkäät ihmiset ovat muiden aikuisten tavoin mukana itseään ja yhteiskuntaa koskevassa päätöksenteossa.”, toteaa ikäystävällistä Suomea pohtimaan asetettu asiantuntijaryhmä. Työryhmän muistiossa todetaan, että pitäisi olla itsestään selvää, että ikäihmiset osallistuvat aktiivisesti kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan elämänkokemuksensa ja pitkien työuriensa antamalla pätevyydellä. Palvelujen tulisi vastata pidentyvän vanhuuden haasteisiin, palvelujärjestelmä on suunniteltava kokonaisuutena ja sen pitää joustaa yksilöllisten tarpeiden mukaan. Kuntoutus pitää tuoda keskeiseksi toiminnaksi sekä kotihoitoon että ympärivuorokautiseen hoitoon. Terveyskeskusten vuodeosastot tulee uudistaa aktiivisen hoidon ja kuntoutuksen keskuksiksi. Mitä paremmin kotihoito toimii ja mitä tehokkaampaa on kuntoutus, sitä kauemmin iäkkäät säilyttävät henkisen ja fyysisen toimintakykynsä ja sitä vähemmän tarvitaan ympärivuorokautista hoitoa. Ympärivuorokautisen hoidon taas tulee vastata todellisen pitkäikäisyyden ja muistisairauksien luomiin tarpeisiin. Työryhmän raportissa on 11 teesiä siitä, kuinka yhteiskunnan toimintatavat voisivat paremmin vastata väestön ikääntymisen haasteisiin. Hienoja ovat asetukset ja suositukset ja yleviä ”hyvän vanhuuden teesit” – kyllä minäkin mielelläni tuon kaiken ikääntyneille ihmisille soisin ja heille sen mukaista hoitoa tarjoaisin.

Laki on saatu voimaan, asiantuntijat ovat kommentoineet ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Vaan eipä aikaakaan, kun Helsingin Sanomat otsikoi (26.3.2016): ”Hallitus karsii lakia vanhuspalveluista”. Laista karsitaan määräyksiä, jotka koskevat kunnan työntekijöiden asiantuntemusta, vastuutyöntekijöitä ja hoitojärjestelyjen pysyvyyttä. Valtiovarainministeriö on laskenut, että tällä saavutetaan 35,2 miljoonan euron säästöt. Sen lisäksi hallitusohjelmaan kirjattiin tavoitteeksi, että hoitajamitoitusta vanhustenhoidossa alennetaan vuoden 2017 alusta. Tämän arvioidaan tuottavan asteittain 70 miljoonan euron säästöt vuodessa. Hoitajamitoituksestahan ei koskaan lakipykälää saatukaan, pelkäksi suositukseksi jäi, joten näin sitä voidaan sitten muokata kulloisenkin budjetin tarpeita vastaavaksi. Vastineena tosin luvataan ”jyvittää” kolmen vuoden aikana yhteensä 30 miljoonaa euroa kärkihankkeeseen, jonka kantavana teemana on kehittää vanhusten kotihoitoa ja parantaa omaishoitajien tukea. Uskokoon ken tahtoo ja minne mahdetaan osoittaa ne edellisestä laskutoimituksesta edelleen säästöön jäävät 75,2 miljoonaa euroa. Osaa näistä lakimuutoksista perustellaan uuden sosiaalihuoltolain voimaan astumisella, joka kattaa hallituksen mielestä vanhuksetkin riittävästi. Sosiaali- ja terveysministeriössä ollaan kuitenkin asiasta toista mieltä. Siellä arvellaan palvelutason todennäköisesti laskevan nykytilanteeseen verrattuna.

Vuonna 2016 ikääntynyt väestö on selvästi terveempää kuin kymmenen vuotta sitten ja he myös selviävät arjen askareista aiempaa paremmin. Hyvän kehityksen taustalla on monia syitä. Toimintakykyä heikentävät sairaudet ja tapaturmat ovat vähentyneet, ja sairauksien hoito ja kuntoutus tehostuneet. Työn fyysinen kuormittavuus on vähentynyt ja elintavat ovat muuttuneet terveellisemmiksi. Kun lisäksi iäkkäiden kognitiivinen toimintakyky ja suoriutuminen perustoiminnoista ovat parantuneet, entistä useampi pärjää pitkään omatoimisena. Toisaalta kaikkein vanhempien, 90 vuotta täyttäneiden toimintakyky ei ole 2000-luvulla kohentunut. Vaikka hyvä kehitys jatkuisi edelleen, se ei riitä kompensoimaan väestön ikääntymisestä johtuvaa palvelujen tarpeen kasvua. Tulevaisuudessa Suomessa on aiempaa enemmän sekä terveitä ja aktiivisia eläkeläisiä että raihnaisia vanhuksia. Kaikilta osin eläkeikäisten elintavat eivät ole kohentuneet vuosikymmenen saatossa – päinvastoin. Vielä kymmenen vuotta sitten ikääntyneet naiset olivat selvästi raittiimpia kuin nyt, ja he tupakoivat nykyistä harvemmin. Ikääntyneiden naisten lisäksi alkoholinkäyttö on lisääntynyt etenkin 65–69-vuotiailla miehillä. Kymmenen vuotta sitten tietokone oli eläkeikäisille vielä tuntematon kapistus: miehistä noin joka viides ja naisista joka kymmenes kertoi, että heillä on käytössään tietokone. Matkapuhelinta käytti jo kolme neljästä eläkeikäisestä miehestä ja yli puolet naisista. Sen sijaan vuonna 2013 yli puolet eläkeikäisistä miehistä ja melkein puolet naisista käytti internetiä, ja lähes yhtä moni käytti myös sähköpostia. Yhdeksän kymmenestä eläkeikäisestä miehestä ja naisesta omisti matkapuhelimen.

Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) mukaan ikääntyneiden terveys ja toimintakyky ovat parantuneet edelleen vuosina 2013–2015. Alueelliset ja sosioekonomiset erot ovat kuitenkin suuria. ATH-tutkimuksen tuloksia voitaisiin käyttää päätöksenteon tukena, kun mietitään avun ja tuen kohdentamista. Tuloksista ilmenee esimerkiksi, millä alueilla palvelut koetaan riittämättömiksi. Joskus tarvittavat toimet voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Esimerkiksi alueilla, joilla ei ole julkista liikennettä, voisi järjestää kimppakyytejä eläkeläisille, jotta he pääsisivät kauppaan, pankkiin ja mielekkäiden harrastusten pariin. Tämä vahvistaisi myös ikääntyneiden osallisuutta ja helpottaisi sosiaalisten verkostojen ylläpitämistä. Erityisesti iäkkäät naiset kokevat selviytymisen arkitoimista usein erittäin vaikeaksi tai mahdottomaksi. Näin vastasi vuonna 2015 joka viides yli 75-vuotias mies, mutta lähes joka toinen saman ikäinen nainen. Arkitoimilla tarkoitetaan esimerkiksi kaupassa käyntiä ja kotitöitä. Erityisenä haasteena tutkimuksessa näyttäytyy ikääntyneiden yksinäisyys. Noin joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt vastasi ATH-tutkimuksessa kokevansa yksinäisyyttä. Kun liikuntakyky ja kokemus omasta terveydestä heikkenevät, ikääntynyt jää helposti kotiin ja eristäytyy. Tämä kaikki vaikuttaa mielialaan ja elämäniloon.

Vaikka myönteinen kehitys iäkkäiden terveydessä ja toimintakyvyssä näyttää jatkuvan edelleen, se ei kuitenkaan ole itsestään selvää, varoittaa Tesso-lehdessä (1/2016) haastateltu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Seppo Koskinen, joka on tutkinut pitkään suomalaisten terveyttä ja hyvinvointia. Väestö lihoo ja esimerkiksi tyypin 2 diabetes yleistyy. Väestön terveyden ja toimintakyvyn koheneminen ei jatku itsestään, vaan sen hyväksi täytyy ponnistella entistäkin määrätietoisemmin. Varmaa on vain se, että ikäihmisten määrä lisääntyy tulevaisuudessa huomattavasti. Väestön koheneva terveys ja toimintakyky eivät riitä kompensoimaan kasvavaa palvelujen tarvetta. Niiden sairaiden ja raihnaisten määrä, jotka tarvitsevat tukea ja apua, tulee kasvamaan väestön ikärakenteen johdosta, Koskinen summaa.

Paitsi ikääntyneiden määrän lisääntyminen, haasteita aiheuttaa myös sen ”laadullinen” monimuotoistuminen. Varmaa on, ettei tulevaisuudessa tyydytä enää samaan kuin mihin nykyinen, ehkä sota- ja pula-ajankin kokenut, vähään tyytyväinen ikäihminen vielä usein tyytyy. Tulevaisuuden ikäihminen haluaa osallistua, hankkii aktiivisesti tietoa ja osaa vaatia palvelua. Hänellä on toki usein myös aikaisempaa enemmän rahaa käytössään, muttei kuitenkaan kaikilla. Varmaa on, että niin hoitotyön kuin sen puitteidenkin on muututtava, jotta tähän haasteeseen voidaan vastata. Mielenkiintoisia, toivottavasti antoisia, työvuosia on siis edessä.

Mielenkiintoista luettavaa:

Saarenheimo, M. 2014. Mitä vanhuudelle on tapahtunut?                                                     http://eloisaika-fi-bin.directo.fi/@Bin/0e2bf2c7b7d8b22f9c4f29714d6b134f/1467824387/application/pdf/115277/Mit%C3%A4%20vanhuudelle%20on%20tapahtunut.pdf

 

Lähteet

Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus (ATH). www.thl.fi/ath

Ekholm, V. 2016. Muuttuuko vanhuus? Tesso 1/2016.

Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys (EVTK). www.thl.fi/evtk

Sutinen, T. 2016. Hallitus karsii lakia vanhuspalveluista. Helsingin Sanomat 26.3.2016.

STM. 2015. Yksitoista teesiä ikääntymisestä. Kokeneet ja viisaat asiantuntijaryhmä. Muistio 26.8.2015. Sosiaali- ja terveysministeriö.                                                                    http://www.gerec.fi/kokeneet-ja-viisaat-raportti/view

WHO. 2015. World report on ageing and health.                         http://www.who.int/ageing/events/world-report-2015-launch/en/

Ikääntyneiden hoitotyöstä

”Hoidon inhimillinen laatu antaa parhaimmillaan ihmisarvon mukaiset puitteet syntymiseen, elämiseen ja kuolemiseen. Sellaisen hoidon tärkein edellytys on työntekijäkunta, joka on arvostettu ja jolla on riittävät edellytykset työnsä laadukkaaseen suorittamiseen. Päättäjien on annettava tällaiseen hoitoon tarvittavat resurssit ja puitteet. Hoitajat antavat sille sydämensä.” (Martti Lindqvist)

Vanhusten hoito- ja hoivatyössä olosuhteet ovat ankarat, mutta henkilöstö parhaimmillaan erittäin motivoitunutta ja luovan uteliasta. Olennaisinta on horjumaton usko kehittymisen mahdollisuuteen. Parhaimmillaan samassa veneessä ovat hoitotyön johtaja ja koko hänen miehistönsä. Yhteiskunnan sivistystä mitataan edelleen sillä, kuinka se huolehtii heikoimmista jäsenistään. Ikääntyminen ei tuo mukanaan pelkästään myönteisiä asioita, vaan vanhuuteen kuuluvat usein sairaudet, menetykset ja toimintakyvyn rajoitteet ja silloin tarvitaan apua, huolenpitoa, hoivaa ja hoitoa. Suomalaisen vanhuspolitiikan peruslinjaksi on valittu laitoksista kotihoitoon ja omaishoitoon. Olen henkilökohtaisesti kuitenkin samaa mieltä Jyrki Jyrkämän (Gerontologia 2/2007) kanssa siitä, että tarvitaan hyvää, analyyttistä ja myös kriittistä keskustelua vastineeksi ”kotona on parempi kuin laitoksessa” -ideologialle.

Ruontimon (2009) Tehylle tekemässä selvityksessä käsitellään varsin ansiokkaasti suomalaista vanhustenhuoltoa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon koulutusjärjestelmää. Hän kirjoittaa osuvasti, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen hoitamisessakaan. Meillä on jo toimivia ja sujuvasti hoidettuja palveluketjuja ja ennen kaikkea osaavia ammattitaitoisia hoitajia. Vahvistamalla hyvän hoidon ja hoivan inhimillisiä voimavaroja ja toimintaedellytyksiä, meillä on mahdollisuus saavuttaa kaikki korkealaatuisille vanhuspalveluille asetetut tavoitteet. Hyvän työn, hoidon ja palvelun tekevät ihmiset – pitkäaikaisen hoidon ja vanhustyön ammattilaiset eri tehtävissään. Tarvitaan vain laajaa yhteistoimintaa eri ammattiryhmien välillä, vuorovaikutteisia keskusteluja, hyvää dialogia ja rohkeaa johtamista. Keskeinen hyvän hoidon edellytys on koulutetun hoitohenkilökunnan laaja-alaisen osaamisen täysi hyödyntäminen. Koulutuksen tasokkuudesta huolimatta vanhusten pitkäaikaisen hoidon yhteiskunnallinen arvostus on heikko, hoitoalan palkkaus matala, ja eri ammatteihin valmistuneista merkittävä osa ei koe työtä riittävän kiinnostavana tai antoisana pysyäkseen alalla. Kaikkiin näihin ongelmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa kehittämällä ammattiryhmien välistä työnjakoa ja luomalla koulutetuille hoitajille uusia, entistä mielekkäämpiä tehtävänkuvia, uskoo Ruontimo.

Ikäihmisten hoitotyössä hoitajan perustehtävänä on toimia asiakkaan/asukkaan/potilaan puolestapuhujana ja pitkäaikaisen hyvän hoidon toteuttajana siten, että ihminen tulee kuulluksi ja asianmukaisesti hoidetuksi hänen yksilöllistä minuuttaan ja aikuisuuttaan kunnioittaen. Jokaiselle on turvattava oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja hyvään kohteluun, hoidon ja palvelun tarpeesta riippumatta. Ihmisarvoisen elämän turvaavia eettisiä periaatteita tulee noudattaa jokapäiväisessä käytännön hoitotyössä koko ihmisen elinkaaren ajan ja kaikissa asuin- ja hoitopaikoissa. Näiden sanojen suuri sisältö tulee tehdä todeksi jokaisessa arkipäivän kohtaamisessa, kirjoittaa Ruontimo. Hoitotyön ydin ja perusta on etiikassa. Rohkenen esittää, että hoitotyöntekijä joka väittää, ettei ole koskaan kohdannut työssään eettisesti haasteellista tilannetta, ei joko ymmärrä etiikasta yhtään mitään tai vielä pahempaa, jos ei välitä siitä, niin on väärällä alalla. Ehkäpä koulutuksessakin kannattaisi käsitellä etiikkaa myös muulla tavalla kuin pelkillä verkkotehtävillä, kuten nykysuuntaus usein on.

Sairaanhoitajalehden 4/2016 artikkelissa esiteltiin Diakonia-ammattikorkeakoulun sairaanhoitajaopiskelijoiden vanhusten hoitotyöhön liittynyt tehtävä. Tehtävässä tuli käsitellä merkittävimpiä oppimiskokemuksia vanhusten hoitotyöstä. Opiskelijoiden kirjoituksissa korostui hoitajan ja ikääntyneen välinen vuorovaikutus. Läsnäolo, pysähtyminen ja aito kiinnostus ikääntynyttä kohtaan mahdollistaa todellisen kohtaamisen. Hoitajan tulee kyetä irrottautumaan tehtäväkeskeisyydestä ja nähdä ikääntynyt yksilönä. Kirjoituksissa tuli esille myös jokaisen ihmisen oman elämäntarinan tuntemisen merkitys. Ihmisen menneen elämänkulun tunteminen avaa aivan uusia ovia nykyisyyden ymmärtämiseen. Hoitaja voi omalla olemuksellaan viestittää pelkoa, kiirettä tai kireyttä, mutta toisaalta myös lämpöä, kiinnostusta ja kunnioitusta. Todellisen kohtaamisen esteenä voivat olla hoitajan omat pelot ja ahdistuminen asiakkaan esille tuomista asioista, esimerkiksi kuolemasta puhuminen. Tietynlainen raihnaistuminen ja kuolema, ja näiden asioiden käsitteleminen, ovat seikkoja, jotka kuuluvat luonnollisina elämän kaaren loppupäähän ja tämä tosiasia on jokaisen vanhusten parissa työskentelevän hoitajan pakko oppia hyväksymään. Mikäli asiat tuntuvat henkisesti  kovin raskailta, niin apuna tässä ”kasvamisessa” kannattaa käyttää keskusteluja kokeneempien kollegojen kanssa ja jos mahdollista niin työnantajan tarjoamaa työnohjausta.

Opiskelijoiden kokemukset ja näkemykset vanhustyöstä olivat luonnollisesti vaihtelevia. Osa näki vanhustyön mukavana, vastuullisena ja kiinnostavana, osa puolestaan rutiininomaisena ja raskaana. Tätä kaikkeahan se todellisuus ajoittain on, mutta kuten kirjoituksissakin todettiin, omalla toiminnallaan ja myönteisellä asenteella voi vaikuttaa työn mielekkyyteen ja kehittämiseen. Positiivista kirjoituksissa oli se, että kokemuksen myötä negatiiviset käsitykset olivat ainakin osalla opiskelijoista muuttuneet. Kirjoituksissa korostui myös hoitajien liian pieni mitoitus suhteessa työmäärään, mikä näkyy uupumisena ja sairauspoissaoloina. Teksteissä tuli esille myös yleinen arvostuksen puute ikääntyneiden hoitotyöhön, mikä puolestaan näkyy opiskelijoiden mielestä esimerkiksi ammattitaidon ylläpitämisen mahdollisuuksien niukkuutena. Tämä on varsin huolestuttavaa, ei tarvinne ihmetellä, jos ei vanhustyö esimerkiksi sairaanhoitajia kiinnosta, kun jo opiskeluvaiheessa kokemukset ovat karuja. Ikääntyneiden hoitotyössä sairaanhoitajan rooli on vastuullinen ja usein varsin itsenäinen. Työssä korostuvat vuorovaikutus, eettisyys ja kliininen osaaminen sekä kyky päätöksentekoon. Inspiroivaa on se, että omaa persoonaa ja luovuutta on mahdollista käyttää hoitotyön kehittämisessä. Ikääntyneiden hoitotyön kiinnostavuus ja antoisuus kokee ”konkurssin”, mikäli työtä ei ole mahdollista tehdä eettisesti ja omien arvojen mukaisesti korkeatasoisesti. Tämä edellyttää paitsi riittäviä resursseja, myös yleisen arvostuksen lisäämistä.

Itse olen työskennellyt pääsääntöisesti ikääntyneiden parissa koko kymmenvuotisen lähihoitajan urani ajan. Nyt kun sairaanhoitajaopintojen loppu häämöttää, niin enpä valitettavasti voi kovin korkealle arvostaa sen enempää useiden opettajien kuin kollegojenkaan asennetta ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan. Ei ole kauankaan, kun eräs opettaja sanoi minulle, että ”et kai sinä nyt missään nimessä aio palata/jäädä sinne perusterveydenhuoltoon töihin enää sairaanhoitajana” tai vastaava kommentti ohjaajalta erikoissairaanhoidon yksikön harjoittelussa, kun kerroin meneväni kesäksi omaan työpaikkaani terveyskeskukseen: ”Ai sinnekö sinä nyt sitten menet jakamaan mummoille pillereitä”. Näissä kommenteissa on suoraan ilmaistu asenne niin perusterveydenhuoltoa kuin ikääntyneitäkin kohtaan ja samalla ajatus siitä, että kouluttautuminen menee ikään kuin hukkaan. No, minua se ei liikuta, niin elämänkokemusta kuin työkokemustakin on jo takana runsain mitoin, joten osaan nähdä sen ”pillerien jaon taakse” ja olen löytänyt ikääntyneiden hoitotyöstä sen ”jujun”. Mutta ensimmäiseen hoitotyön ammattiin opiskeleviin ja/tai nuoriin se varmasti vaikuttaa. Esimerkiksi sairaanhoitajaopinnoissa, useissa oppilaitoksissa, lähes kaikki ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä opetus, etiikka mukaan luettuna, on lähes kokonaisuudessaan verkkototeutuksia, jolloin asioihin perehtyminen jää kovin ulkokultaiseksi ja teoreettiseksi. Tämän ohessa ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä harjoittelu on useimmilla sairaanhoitajaopiskelijoilla se aivan ensimmäinen harjoittelu, joka saattaa siten olla monessakin mielessä raskas ja karu kokemus, kun ei se todellisuus vastaakaan niitä kirjoissa kuvailtuja visioita ja ihmiselämän realiteetit iskevät vasten kasvoja, ja kun muutenkin vielä mietityttää onko hoitotyö ylipäänsä se oma juttu vai ei. Tämän jälkeen asenne ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan voi jäädä ikuisesti negatiiviseksi eikä kukaan ole enää näitä asenteita ”oikomassa”, kun opinnoissa on kiire siirtää painopiste niihin ”vaativampiin” hoitotyön osa-alueisiin.

Mielenkiintoista luettavaa on Sanna Koskisen (2016) väitöstutkimus, jossa ensivaiheessa selvitettiin sairaanhoitajaopiskelijoiden kiinnostusta ikääntyneiden hoitotyöhön uravalintana ja toisessa vaiheessa arvioitiin tutkimusta varten kehitetyn iäkkäiden hoitotyön uravalinnan edistämiseen kehitetyn koulutusintervention tuloksia. Koulutusinterventiossa kokeiltiin ikääntyneiden henkilöiden mukaan ottamista sairaanhoitajien opetukseen. Koulutusintervention tuloksena oli havaittavissa, että ikäihmiset auttavat edistämään sairaanhoitajaopiskelijoiden ymmärrystä ikääntymisestä ja lisäävät heidän kiinnostustaan työskennellä iäkkäiden hoitotyössä ainakin lyhytaikaisesti. Ongelmaksi tosin tässäkin tutkimuksessa myönnettiin se, että tämänkaltaisiin "tapahtumiin" osallistuvat ja usein myös pystyvät osallistumaan vain ns. hyväkuntoiset ja muutoinkin aktiiviset ikäihmiset, jotka eivät vielä ole varsinaisia vanhustyön yksiköiden asiakkaita/asukkaita/potilaita. Pelkkä koulutuspaikkojen määrän lisääminen ei takaa sairaanhoitajien riittävää määrää iäkkäiden hoidossa, vaan on myös pyrittävä varmistamaan, että alalle valmistuu iäkkäiden hoitamiseen motivoituneita sairaanhoitajia. Yksi mielenkiintoinen keino voisi olla edellä mainitun kaltainen koulutuksen ”käytännönläheistäminen” tavalla tai toisella. No, monenlaisiin tehtäviin tarvitaan hoitajia ja monenlaisia töitä on tarjolla, joten toivottavasti jokainen löytää oman paikkansa. Itse toivon, että ikääntyneiden hoitotyöhön suuntautuisi sellaisia hoitajia, joilla olisi asenne kohdallaan, ja jotka jaksaisivat etsiä ja löytäisivät sen ”punaisen langan”, jonka johdattamina jaksaisivat kehittää entistä parempaa ikääntyneiden hoitotyötä ja saisivat osakseen nykyistä paljon parempaa arvostusta.

 

Lähteet

Kivelä, E. & Rosqvist, K. 2016. On osattava kuunnella. Sairaanhoitaja-lehti 4/2016.

Koskinen, S. 2016. Nursing students and older people nursing. Towards a future career. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos, lääketieteellinen tiedekunta. Väitöskirja. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/121990/AnnalesD1223Koskinen.pdf?sequence=2

Ruontimo, T. 2009. Vanhustyön vastuunkantajat. Sairaanhoitaja pitkäaikaisen hoidon asiantuntijana. Lähihoitaja vanhusten hoidon erityisosaajana. Tehyn julkaisusarja B: 3/2009. Helsinki: Tehy ry. https://www.tehy.fi/fi/system/files/mfiles/julkaisu/2009/2009_b_3_vanhustyon_vastuunkantajat_id_24.pdf

Koti

”Että saisi vanheta omassa kodissa. Se on useimpien suomalaisten unelma. Mielikuva on herttainen ja kumpuaa muistoista: kodinhoitaja käy katsomassa mummia, puistelee räsymatot, keittää potut, valmistaa soosin ja vie mummin ulos haukkaamaan happea, jonka jälkeen juodaan kaffet ja rupatellaan. Kyllähän kodinhoitaja ainakin puoli päivää viipyy, tuttu ihminen.” (HS 15.2.2015) Muistisairaan ihmisen mielessä ja kielessä säilyy kaksi sanaa ylitse muiden: äiti ja koti. Mutta, mitä sillä kodilla mahdetaan tarkoittaa. Rohkenen väittää, että usein se ei ole se viimeisin asunto, vaan pikemminkin lapsuuden koti ja siihen liittyvä sielunmaisema. Turvallisuuden tunne. Huolehtiva äiti.

Ei ole kauan siitä, kun alettiin kauhistella, miten vanhuksia makuutetaan laitoksissa. Laitoksista päätettiin luopua. Vanhusten hoitolaitoksia alettiin purkaa jo 1990-luvulla ensisijaisesti taloudellisista syistä. Silloin siitä käytettiin nimitystä palvelurakennemuutos. 2000-luvulla asiaa vauhditettiin ”Hyvän hoidon laatukriteereillä” (2001) ja lopulta erinäisten ohjeiden ja suositusten kautta muutettiin lakia. Vuonna 2013 voimaan tulleen ns. vanhuspalvelulain (980/2012) mukaan vanhusten palvelut tulee pyrkiä järjestämään niin, että ihminen voi asua kotona mahdollisimman pitkään. ”Kun vanhuspalvelulakia uudistettiin, poliitikot sanoivat, että nyt saadaan mahdollisuus olla kotona. Se on vale. Ei kotihoidon mahdollisuuksia parannettu”, sanoo Helsingin Sanomiin 15.2.2015 haastateltu gerontologian professori Marja Jylhä. Kotihoitoon siirtyminen on voinut tarkoittaa esimerkiksi sitä, että laitoshoidon yksikkö (esim. vanhainkoti) on muutettu tehostetun palveluasumisen yksiköksi, joka tarkoittaa paitsi nimen, myös rahoituksen muutosta. Vanhainkodissa asumisesta perittiin kuukausihinta, tietty prosenttiosuus tuloista, mikä kattoi koko hoidon. Kun sama paikka muuttui ”kodiksi”, asiakas maksaa itse vuokran, lääkkeet, hoitotarvikkeet ja kaikki saamansa palvelut erikseen. Jos mummo putoaa sängystä ja hänet käydään auttamassa takaisin petiin, siitä tulee lasku. Samaiseen HS:n artikkeliin haastateltu geriatrian professori Harriet Finne-Soveri toteaa saman asian, rakennemuutos on ollut kunnille edullinen, asiakas maksaa, mutta säästyneitä varoja ei kuitenkaan ole käytetty riittävästi kotihoidon kehittämiseen.

Ihmiskunnan historiassa on meneillään ennen näkemätön vaihe: maailmassa ei ole koskaan ollut näin paljon yli 90- ja yli 100-vuotiaita ihmisiä. Yhä useammat ovat kelpo kunnossa, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka tarvitsevat vaativaa hoitoa. Tämän asian valossa laitospaikkojen vähentäminen ei ole juuri nyt kovin realistista tai pitkälle kantavaa toimintaa. Sanomattakin on selvää, että kotihoitoa on kehitettävä, mutta ei eriasteisista hoiva-/laitospaikoistakaan täysin voi luopua. Kovin monista artikkeleista olemme saaneet viime aikoina lukea esimerkkejä tilanteista, jolloin koti ei todellakaan enää ole se paras paikka.

 HS 22.11.2015: ”Ainoa apu yksinäisessä yössä” – Helsingin kaupungin turvapuhelimen väki käy auttamassa vanhuksia joka yö takaisin sänkyynsä. Esimerkiksi lokakuussa 2015 turvapuhelinpäivystys teki 650 käyntiä asiakkaidensa kotiin, näistä 350 kertaa käytiin nostamassa vanhus kotinsa lattialta. Vanhuskeskusteluissa toistettu mantra jokaisen oikeudesta asua kotona elämänsä loppuun asti, näyttäytyy turvapuhelinpalvelun väen silmissä pikemminkin velvollisuutena eli kodissa on pakko olla, vaikka edellytykset selviytymiselle ovat todella heikot. Iso osa hälytyksistä on myös ns. turhia eli muistisairas käy kurkkimassa yöllä ovesta rappukäytävään, hälytys tulee, vaikkei kotoa ole poistuttukaan, mutta tarkistamassa on kuitenkin käytävä. Vieraita eivät myöskään ole tilanteet, jolloin jo etukäteen tietää, että asunnosta löytyy todennäköisesti vainaja. Eräs haastateltu turvapuhelinpalvelun työntekijä onkin kokemustensa perusteella sitä mieltä, että paikka hoitokodista on kuin lottovoitto: ”Satavuotiaan lotan pitäisi saada istua hoivakodin nojatuolissa, katsella elämää ja olla passattavana”. Myös ensihoidossa näkyy se, että entistä useampi vanhus on laitoshoidon sijaan kotihoidossa. HS 10.3.2016: ”Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti”. Vuonna 2008 ensihoitopotilaista 25 % oli yli 65-vuotiaita. Vuonna 2014 määrä oli kasvanut jo 45 %:iin. ”Ensihoitotehtävien määrää on kasvattanut erityisesti juuri se, että koko ajan sairaampia vanhuksia hoidetaan kotona”, kertoo Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopäällikkö Kari Porthan. Tietyt potilaat kuormittavat ensihoitoa paljon. Lyhyen ajan sisällä voi olla useita kymmeniä tehtäviä samoihin osoitteisiin. Porthanin mukaan paikalle ei aina suinkaan tarvittaisi ensihoitoa, jos esimerkiksi kotisairaanhoidon valmiudet olisivat paremmat. Sekavat, kaatuilevat ja yksinäisyydestä kärsivät ikäihmiset ovat tuttu ”pyöröovi-ilmiö” niin ensihoidossa kuin päivystyksissäkin.

HS 13.2.2016: ”Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä”, artikkelissa kerrottiin tulipalossa kuolleesta iäkkäästä pariskunnasta. Kotona asuminen oli ollut näiden vanhusten tahto, jota itsemääräämisoikeuden nimissä noudatettiin. Pariskunnan omaisen mielestä ihmisarvoinen elämä kotona oli päättynyt jo vuosia aikaisemmin ja he olisivat tarvinneet hoivakotipaikan jo kymmenen vuotta sitten. Viranomaistahon vastaus oli kuitenkin tyly: he eivät täytä kriteereitä. Hoitajia omainen ei syytä, vaan järjestelmää. Myös hoitajat olivat sitä mieltä, etteivät vanhukset olisi enää kotona pärjänneet, mutta heitäkään ei kuultu. Viimeisimmän kotikartoituksen johtopäätökset eivät ehtineet koskaan tulla. ”Kodissa vallinnut pullan ja kukkien tuoksu sekä siisteys vaihtuivat eritteiden lemuun ja sekasotkuun ja surullisena loppuna hiiltyneisiin seiniin sekä pistävään savun hajuun.” Omainen uskoo, että hoivakoti olisi palauttanut vanhemmille ilon ja ihmisarvon. Samaiseen artikkeliin haastatellut Helsingin arviointitoimikunnan johtaja Tuulikki Siltari ja Vantaan vanhuspalveluiden johtaja Timo Aronkytö korostivat, että monilla muistisairailla on parhaat edellytykset pärjätä nimenomaan kotona. ”Koti on kuitenkin se paikka, missä ihminen menetti muistinsa. Siellä muistin rippeet säilyvät viimeiseen asti”, sanoo Aronkytö. Hän huomautti myös, että tämän Vantaan palossa kuolleen pariskunnan toive oli asua kotona. ”Vantaalla asiakkaan toive on pyhä. Koti on asuinpaikkana ensisijainen, hoivapaikka toissijainen”. Tähän voisin kommentoida, että valitettavan usein nämä ”päättävät tahot” ovat kovin vieraantuneet arkipäivän todellisuudesta. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että lukuisia ovat olleet ne kotikokeilukäynnit yms. kartoitukset, joiden tuloksena eriasteisista muistihäiriöistä kärsivät ihmiset eivät ole lainkaan tunnistaneet omaa kotiaan kodiksi tai omanneet juuri minkään asteisia edellytyksiä suoriutua yksinkertaisimmistakaan päivittäisistä toiminnoista. Esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla kuntoutuksessa olevan muistisairaan potilaan toimintakyky ja vointi saattavat vaikuttaa osastolla kaikin puolin hyviltä ja syntyy ajatus, että kyseinen ihminen pärjäisi varmaan vielä hyvin kotonakin. Mutta eipä pärjää, vaan niinä maksimaalisen kotihoidon ulkopuolisina 23 tuntina per vuorokausi ehtii tapahtua kaikenlaista tai vaihtoehtoisesti ei tapahdu mitään. Erona osastolla ja kotona olemisen välillä on se, että osastolla joku huolehtii koko ajan: lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta, turvallisuudesta jne. Eikä tarvitse olla yksin.

Täysin samaa mieltä olen Helsingin Sanomiin (15.2.2015) haastateltujen Harriet Finne-Soverin ja Marja Jylhän kanssa siitä, että ”pollan pelaaminen” ratkaisee hoitomuodon tarpeen. Muistisairas, jolla pää ei pelaa ja toimintakyky on huono, tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Niin se vain on. Muistisairas voi olla vartin päästä hoitajan käynnistä sitä mieltä, että on ollut täysin yksin ja hyljättynä jo vuoden. Tämä turvattomuuden tunne on aivan hirveää. Kuten Marja Jylhä haastattelussa sanoo:” Sellaista kotihoitoa, joka tähän tarpeeseen vastaisi, ei ole olemassa. Silmätipoissa kotihoito riittää avuksi. Mutta mikä on se kotihoito, joka auttaa, kun tarvitaan totaalista turvaa? Se on piika. Mutta piikoja meillä ei ole. Siksi tarvitaan kunnallisia palvelutaloja”. Yhdyn täysin myös edellä mainittujen asiantuntijoiden näkemykseen siitä, että omaisten vastuulle vanhusten hoitoa ei voi sälyttää. Lasten velvollisuus ei ole hoitaa vanhempiaan. Heidän mielestään on tyhjää retoriikkaa sanoa, että on lisättävä perheitten vastuuta. Perheet venyvät jo nyt niin paljon kuin mahdollista. Vanhoista omaisista huolehtiminen syö suomalaisten työpanosta. Eläkeikä ei nouse, kun moni jää töistä pois ennen aikojaan hoitamaan omaisiaan. Sillä on myös kansantaloudellista merkitystä. Senkin vuoksi vanhustenhoidon pitäisi sujua. Kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka voisivat huolehtia tai omaiset eivät voi huolehtia, vaikka haluaisivat esimerkiksi suurien välimatkojen vuoksi. Useimmiten ikäihmisten lapsilla on ”elämän ruuhkavuodet meneillään”: he ovat itse työelämässä ja heillä on jo myös seuraava sukupolvi huolehdittavanaan. Kaikkeen eivät voimavarat ja aika riitä. Nyky-yhteiskunta on vaatimuksineen kovin toisenlainen kuin entinen maaseutumainen useita sukupolvia elättänyt yhteisö.

 
Lähteet

Hakkarainen, K. 2016. Kotipihalla odotti vain kaksi kääröä. Helsingin Sanomat 13.2.2016.

Jokinen, J. 2016. Ensihoitotehtävien määrä on kasvanut rajusti. Helsingin Sanomat 10.3.2016.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 28.12.2012/980                                                        http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2012/20120980

Nykänen, A-S. 2015. Kotini on linnani. Helsingin Sanomat 15.2.2015.

Paulavaara, P. 2015. Ainoa apu yksinäisessä yössä. Helsingin Sanomat 22.11.2015.

Mietteitä vanhusten kohtelusta

Elder Abuse: “A single, or repeated act, or lack of appropriate action, occurring within any relationship where there is an expectation of trust which causes harm or distress to an older person”.  (WHO, Toronto 2002)

Ikäihmisiin kohdistuvalla kaltoinkohtelulla tarkoitetaan luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvaa tekoa tai tekemättä jättämistä, joka vaarantaa ikääntyneen hyvinvoinnin, turvallisuuden tai terveyden. Yleensä kaltoinkohtelulla tarkoitetaan yli 65 -vuotiaisiin kohdistuvaa fyysistä ja/tai psyykkistä väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, taloudellista hyväksikäyttöä, hoidon ja avun laiminlyöntiä tai muunlaista oikeuksien rajoittamista ja loukkaamista sekä ikäihmisen ihmisarvoa alentavaa kohtelua. Kaltoinkohtelu voi ilmetä esimerkiksi hoitosuhteessa huonona ja epäeettisenä kohteluna tai palvelujärjestelmän ja yhteiskunnan taholta rakenteellisena kaltoinkohteluna esimerkiksi palveluiden epäämisenä tai ikäsyrjintänä. Hoidon ja avun laiminlyönti voi olla tarkoituksellista (aktiivista), jolloin kieltäydytään hoitovastuusta tai jätetään ikäihminen hoitamatta. Se voi olla myös tarkoituksetonta (passiivista), jolloin ikäihmisen hoidon epäonnistuminen johtuu hoitajan tai muun hoitovastuussa olevan henkilön osaamattomuudesta, tiedonpuutteesta, uupumuksesta tai välinpitämättömyydestä.

Vanhusten kaltoinkohtelu on aiheena tärkeä ja samalla vaikea. Tärkeyttä ei tarvinne perustella, mutta niitä seikkoja, jotka tekevät siitä niin vaikean, olisi jokaisen vanhustyötä tekevän syytä aika ajoin pohtia. Aihe on ollut nyt paljon esillä niin Valviran tekemän selvityksen, JUURI-hankkeen kuin äskettäin (15.6.) vietetyn 11. maailmanlaajuisen ikääntyneiden kaltoinkohtelun vastaisen kampanjapäivänkin myötä.

Valvira on selvittänyt vanhusten kaltoinkohtelua sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa yksiköissä.  Suurin osa (93 %) kyselyyn vastanneista oli havainnut jonkinlaista kaltoinkohtelua. Toisaalta työntekijöiden havainnot kaltoinkohtelutilanteista vaihtelivat samassakin yksikössä. Joku oli havainnut yksikössään esim. päivittäin kovakouraisuutta hoitotoimenpiteissä, joku toinen taas ei koskaan. Muita tavanomaisimpia kaltoinkohtelun muotoja olivat karkea, epäasiallinen tai lapsenomainen kielenkäyttö kuten myös määräily, rankaiseminen tai moittiminen, joita esiintyi päivittäin, viikoittain tai kuukausittain. Kyselyyn vastanneista työntekijöistä 84 % koki, että heillä on koulutuksen perusteella riittävät valmiudet kaltoinkohtelun tunnistamiseen ja ehkäisemiseen. 55 % kyselyyn vastanneista kertoi tuntevansa alan eettiset ohjeet erittäin hyvin.  Kaltoinkohtelun riskiä näyttävät lisäävän kiire ja henkilöresurssien puute. Kun työntekijät kokevat vakituisen henkilökunnan määrän riittämättömäksi, esiintyy kaltoinkohtelutilanteita selkeästi enemmän, kuin jos henkilökunnan määrä koetaan riittäväksi. Useimmiten kaltoinkohtelijaksi nimetään toinen työntekijä tai toinen asukas. 

Ohjeet tai toimintamalli helpottavat kaltoinkohteluun puuttumista. Toimintayksiköiden omavalvonnassa ja ilmoitusvelvollisuuden toteutumisessa on kuitenkin puutteita. Monet työntekijät korostivat esimiehen ja johdon roolia. Kun työyksikössä on avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri ja työntekijät tietävät, että kaltoinkohteluun puututaan välittömästi, he uskaltavat ilmoittaa kaltoinkohtelusta esimiehelle ja puuttua siihen itsekin. Vastaajista lähes puolet (43 %) ei osannut sanoa tai ei tiennyt, mistä sosiaalihuollon henkilöstön ilmoitusvelvollisuudessa on kysymys. Omavalvonnan ja ilmoitusvelvollisuuden toteutumisen ohella puutteita havaittiin laajasti muun muassa kaltoinkohtelun tunnistamisessa ja tilanteisiin puuttumisessa.

Henkilökunnan hyvinvointiin kannattaa panostaa, sillä kun hoitaja voi hyvin, hän kohtelee hoitamiaan vanhuksia paremmin. Myös henkilökunnan kouluttaminen ja ohjeistaminen auttaa ehkäisemään kaltoinkohtelua. Näihin tuloksiin päätyi terveystieteiden maisteri Heidi Sipiläinen (2016) koko maan kattavassa kyselytutkimuksessaan, johon ympärivuorokautisten hoitopaikkojen hoitajat vastasivat. Tutkimuksessa selvitettiin, minkälaista kaltoinkohtelua vanhusten ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä ilmenee ja mitkä tekijät ovat yhteydessä kaltoinkohtelun ilmenemiseen. Lisäksi selvitettiin kaltoinkohtelulle altistavia tekijöitä, kaltoinkohtelun tunnistamista ja siihen puuttumista ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä. Tulokset olivat monelta osin varsin yhtenevät Valviran selvityksen kanssa.

Alhainen henkilöstömitoitus, ristiriidat työyhteisössä, huono työilmapiiri, työn rasittavuus ja fyysisen ympäristön puutteet sekä suuri ympärivuorokautisen hoidon yksikkö nousivat analyysissa esille kaltoinkohteluun altistavina tekijöinä. Hoitajat kuvasivat ympärivuorokautisen hoidon yksiköiden jatkuvaa kiirettä ja vajaamiehityksellä työskentelemistä. Nämä koettiin usein pääasialliseksi syyksi sille, miksi vanhuksia kohdeltiin huonosti. Hoitoyksiköissä työskenteli myös sellaisia henkilöitä, joiden osaaminen, arvot ja asenteet eivät olleet vanhustyöhön sopivia. Muistisairaat vanhukset olivat muita alttiimpia kaltoinkohtelulle, varsinkin jos heidän sairauteensa liittyi käytösoireita.

Yleisintä oli pyykkinen ja sosiaalinen kaltoinkohtelu. Useimmin kyse oli vanhuksen toiveiden tai pyyntöjen jättämisestä huomiotta ja lähes yhtä yleistä oli asukkaan avustaminen niin, ettei hänen intimiteettiään suojattu. Hoidon laiminlyönti ilmeni esimerkiksi hygienian hoidon laiminlyöntinä ja ruokailun ja ravitsemuksen hoidon laiminlyöntinä. Fyysisen kaltoinkohtelun muodoista yleisintä oli vanhuksen kovakourainen käsittely hoitotilanteessa, jonka lisäksi vastaajat olivat havainneet vanhuksen liikkumisen perusteetonta estämistä ja turhaa rauhoittavien lääkkeiden käyttöä. Taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä ilmeni vain vähän. Laajimmin huomattiin tähän luokkaan luokiteltua vanhuksen seksuaalisuuden pilkkaamista tai sille naureskelua.

Hoitohenkilökunnan puuttumista kaltoinkohteluun esti pelko seuraamuksista itselle. Kaltoinkohtelijan selviäminen mahdollisesti seuraamuksitta ei sekään rohkaissut puuttumiseen. Hyvä työilmapiiri ja henkilöstön hyvinvointi suojaavat vanhuksia kaltoinkohtelulta ja siihen puuttuminen on helpompaa. Kaltoinkohtelua myös ilmenee näissä yksiköissä vähemmän. Johtamisella on tärkeä osa näiden varmistamisessa. Ohjeistamalla ja kouluttamalla henkilökuntaa toimimaan kaltoinkohtelutilanteissa voidaan vähentää kaltoinkohtelun ilmenemistä ja varmistaa siihen puuttuminen. Henkilöstön osaamisen lisäksi tulisi varmistua heidän sopivuudestaan vanhustyöhön esimerkiksi hyödyntämällä koeaikaa nykyistä paremmin ja kehittämällä rekrytointia. Jokaisen työvuoron riittävällä henkilöstömäärällä voidaan luoda henkilöstölle edellytykset hoitaa vanhuksia hyvin, toteaa Sipiläinen.

Valtion ja kuntien tavoitteena on, että ikääntyvät saisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Monelle heistä koti ei kuitenkaan ole turvapaikka. Vanhuksia huonosti kohtelevien kirjo on laaja: oman puolison lisäksi aikuiset lapset, lapsenlapset ja muut sukulaiset tai hoitoalan ammattilaiset saattavat satuttaa ikääntyvää. Kaltoinkohtelu voi olla parisuhde-, perhe- tai lähisuhdeväkivalta, jolloin kaltoinkohtelu tapahtuu ikäihmisen läheisessä ihmissuhteessa. Esimerkiksi ikääntyneiden parisuhteissa tapahtuva väkivalta on ilmiö, jota ei ole riittävästi tunnistettu. Ikääntyneiden kaltoinkohtelun vastaisena kampanjapäivänä eri toimijoiden muodostama kampanjaryhmä halusikin tänä vuonna herättää keskustelua erityisesti siitä, onko koti aina paras ja turvallisin paikka ikääntyvälle ihmiselle. Ikääntynyt henkilö on usein riippuvainen toisen ihmisen avusta, joten kaltoinkohteluun liittyvät keskeisesti myös valta ja vallan väärinkäyttö. Läheinen suhde väkivallan tekijään aiheuttaa sen, että uhrin on vaikea kertoa väkivallasta tai puuttua siihen itse. Jos väkivallan tekijä on ikääntyneen omaishoitaja, uhrin voi olla erityisen vaikea käsitellä väkivallan aiheuttamia kokemuksia. ”Joskus kaltoinkohtelu on saattanut alkaa jo vuosikymmeniä aiemmin, eikä sellainen väkivalta katoa itsestään minnekään, vaan saattaa jopa muuttua entistä vakavammaksi ongelmaksi ikääntymisen ja sairauksien myötä”, sanoo Helsingin Sanomissa haastateltu Suvanto ry:n toiminnanjohtaja Leena Serpola-Kaivo-oja. Useasti kaltoinkohtelun taustalla ovat omaisten päihde- ja mielenterveysongelmat, rahavaikeudet tai haastava elämäntilanne. Läheinen voi myös uupua hoitamiseen, erityisesti jos puoliso sairastuu esimerkiksi muistisairauteen, johon liittyy myös käytöshäiriöitä. Asiantuntija-arvioiden mukaan vain harva ikääntynyt kertoo tapahtuneesta muille, saati tekee ilmoituksen poliisille. Joka neljäs yli 60-vuotias nainen joutuu vuosittain lähisuhteissaan kaltoinkohdelluksi. Kaltoinkohtelija on useimmiten oma puoliso tai elämänkumppani.

Eipä näihin tutkimustuloksiin ole paljon lisättävää, kovin on raskasta luettavaa. Kun kaltoinkohtelua käsitellään niin laajalla skaalalla kuin esim. Valviran selvityksessä tai Sipiläisen tutkimuksessa, niin kaikista lievimpiä muotoja on lähes mahdotonta täysin välttää tavanomaisessa hoitotyössä, jossa on useita hoidettavia per hoitaja per työvuoro – esimerkiksi aikatauluiltaan täysin yksilöllistä hoitoa ei vaan voi tarjota. Se on sanomattakin selvää, että varsinaista kaltoinkohtelua ei tule missään eikä millään verukkeilla sallia. Huolestuttavinta tuossa Valviran selvityksessä oli se, että vain 55 % vastaajista kertoi tuntevansa alan eettiset perusteet – ehkäpä siinä onkin juuri tämän ongelman ydin. Sekin on valitettavan totta, että hoitotyössä törmää tämän tästä henkilöihin, joilla ei ole ammatinvalinta osunut aivan oikeaan. Hyvin pitkälle olen samaa mieltä Heidi Sipiläisen kanssa siitä, että hyvin organisoidussa ja hyvän työilmapiirin omaavassa yksikössä on varmasti vähemmän ongelmia myös hoidettavien kohtelussa – hyvä fiilis tuottaa hyvää toimintaa, niin se vaan on.

Hoitotyöntekijän näkökulmasta vain harmittaa näihin asioihin liittyvä kovin yksipuolinen uutisointi. Nytkin Valviran selvityksestä nostettiin esille lähes poikkeuksetta vain se näkökulma, kuinka huonosti asiat ovat, vaikka itse selvityksessäkin mainittiin, että kaltoinkohteluhavaintojen suuri määrä ei kerro koko totuutta vanhuspalvelujen tilasta: pääosin vanhustenhuolto toimii maassamme hyvin. Mutta suuri yleisö lukee tunnetusti vain ”provosoivat otsikot”. Kunpa joskus koittaisi päivä, jolloin saisimme lukea vanhusten hoidosta, hoitopaikoista tai hoitotyöntekijöistä jonkin positiivisen uutisoinnin. On ajoittain kovin raskasta tehdä työtä, jolla on näin huono julkinen maine ja kaiken lisäksi usein täysin syyttä. Onneksi on ollut kunnia työskennellä myös työlleen omistautuneiden ja aivan mahtavien työtovereiden keralla ja onneksi olen oppinut lukemaan sen ”hoitajan kiitoksen” niiltä elämänviivojen merkitsemiltä kasvoilta, jotka vuoteen pohjalta minuun sanattomina suuntautuvat.

Lähteet

Liukkonen, M. 2016. Vanhuksia kohdellaan kaltoin myös kotona. Helsingin Sanomat 15.6.2016.

Sipiläinen, H. 2016. Hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä. Itä-Suomen yliopisto. Terveystieteiden tiedekunta. Hoitotieteen laitos. Väitöskirja. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2132-1/urn_isbn_978-952-61-2132-1.pdf

Suvanto ry. Turvallisen vanhuuden puolesta. 2016. Ikäihmisten kaltoinkohtelu. http://www.suvantory.fi/ikaihmisten-kaltoinkohtelu/

Tallavaara, M-S., Autti, L. & Uusitalo, E. 2016. Kaltoinkohtelu ympärivuorokautisissa vanhustenhuollon yksiköissä työntekijöiden havainnoimana. Valviran kysely 25.2.-18.3.2016. Selvityksiä 1:2016. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira). http://www.valvira.fi/documents/14444/1835702/Selvityksia_kaltoinkohtelu_vanhustenhuollon_yksikoissa.pdf/e530024a-9274-4cc1-b651-5d5c03a9661c

THL. 2016. Lapset, nuoret ja perheet. Lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyö. Ikääntyneet. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/lahisuhde_perhevakivallan_ehkaisytyo/lahisuhde/ikaantyneet

Mietteitä ja tutkimuksia tieto- ja viestintäteknologiasta

Erilaiset teknologiset ratkaisut ja uusien kehittäminen ovat tätä päivää myös ikääntyneiden hoitotyön sektorilla. Mitä moninaisimpia hankkeita, projekteja ja työpajoja viritellään niin valtakunnallisesti, kuntien, oppilaistosten kuin yksittäisten hoitoyksiköidenkin toimesta. Erilaisia teknologisia ratkaisuja ”nettineuvoloista älylattioiden kautta virtuaalikotihoitoon” esitellään lehdissä tuon tuostakin. Tässä kirjoitelmassani tarkastelen teknologia-aihetta erityisesti tieto- ja viestintäteknologian näkökulmasta.

Helena Blazun (2013) väitöskirjassa tutkittiin tieto- ja viestintäteknologian vaikutuksia ikääntyneiden ihmisten elämänlaatuun. Tutkimuksen tuloksissa korostui tieto- ja viestintäteknologian positiivinen vaikutus yksinäisyyden kokemisen vähentämisessä, joskin myös joitakin muita elämänlaadun osa-alueita kohentavia vaikutuksia kyseisellä teknologialla on saavutettavissa. Tutkimuksessa todetaan, että yksinäisyyden kokemisen väheneminen saavutetaan tieto- ja viestintäteknologian avulla parempien ja nopeampien yhteydenpitokanavien kautta. Ikääntyneen on helpompi pitää yhteyttä omaisiin, läheisiin, tuttaviin ja erilaisiin sosiaalisiin ryhmittymiin niin sähköpostitse, Skypen välityksellä kuin erilaisilla verkkofoorumeillakin. Lisäarvoa tuo esimerkiksi Skypen mahdollistama näköyhteys omaisiin pelkän sähköpostiviestin tai puhelinsoiton lisäksi. Eriasteinen verkostoituminen esimerkiksi erilaisten eläkeläis- tai vertaistukiryhmien välillä on ICT-teknologian avulla helpompaa ja sujuvampaa eikä se vaadi toteutuakseen kotoa poistumista, jolloin esimerkiksi rajoittunut liikuntakyky tai muu este (”saamattomuus”, sairaudet jne.) ei ole enää perusteena sosiaalisesta kanssakäymisestä vetäytymiselle.

Blazun tutkimuksen mukaan yksinäisyyden kokemusta vähentää myös tieto- ja viestintäteknologian mahdollistama lisääntynyt osallisuus yhteiskunnassa: vaikutusmahdollisuudet yhteiskunnallisessa toiminnassa ja talouselämässä, aktiiviset vuodet työelämässä ja liiketoiminnassa, elinikäisen oppimisen mahdollisuudet, mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa kulttuurielämään sekä ajantasainen informaatio esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluista ja niiden käytöstä. Tutkimuksen perusteella hyvän elämänlaadun katsotaan perustuvan ikääntyneen ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämäänsä ja siihen liittyvään päätöksentekoon ja käytänteisiin. ICT-teknologian vaikuttavuus perustuu aktiivisen ikääntymisen mahdollisuuksiin: yhteydenpito ja viestittely (omaiset, läheiset, yhteisöt, verkkofoorumit jne.), internetin selailu, tiedonhaku, asiointi (laskujen maksaminen, ostaminen/myyminen, sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttö), opiskelu, sanomalehtien lukeminen, radion kuunteleminen, tv:n katseleminen jne. Positiiviset vaikutukset tulevat esiin esimerkiksi mielenterveyden kohenemisena ja voimaantumisen kokemuksina, kun ikääntynyt ihminen saa tyydytystä sosiaalisesta kanssakäymisestä, elämän rikastumisen kokemuksia mm. elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien ja ajantasaisen ja monipuolisen informaation saamisen kautta sekä oikea-aikaista palvelua terveyteensä liittyvissä asioissa.

Haasteita ICT-teknologian käytölle ja käyttöön otolle ovat Blazun tutkimuksen mukaan nykyisten ikääntyneiden kohdalla vanhanaikaiset asenteet kyseiseen aiheeseen, joustamattomuus ja epäilevyys sekä itse teknologiaa että sen käyttöä kohtaan. Asenneilmapiiri liittyy usein ikääntyneen aikaisempaan elämäntapaan, yksilöllisiin olosuhteisiin, koulutustaustaan sekä taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Ikääntyneet omaksuvat usein uusia asioita hieman hitaammin ja suhtautuvat niihin varovaisesti. Tämän vuoksi heille tulee perustella hyvin esimerkiksi ICT-teknologian tuoma hyötynäkökulma käytännönläheisesti ja esimerkkien avulla. Ikääntyneet tarvitsevat usein enemmän aikaa oppiakseen uusia asioita ja enemmän aikaa itse oppimisprosessiin. Uuden asian opettamisen (tässä ICT taitojen) tulee olla ikääntyneille suunnattua, käytännönläheistä (työpajat, demonstraatiot), opetuksen yhteydessä on oltava aikaa keskusteluille, opetuksen tulee olla ongelman ratkaisu perusteista, yksilöllistä, läsnä olevaa, joustavaa ja innovatiivista. Haasteena on kehittää sellaisia kansainvälisiä menetelmiä, jotka vastaavat monikulttuurisiin näkökulmiin ja vaikuttavat ikääntyneiden asenteisiin. ICT-teknologiasta tulee olla saatavilla monikielistä materiaalia. Teknologian käyttöönottoon tarvitaan yksilöllistä ohjausta ja ennen kaikkea kannustusta. Usein ICT-teknologian tarjoamat mahdollisuudet jäävät ikääntyneiltä käyttämättä tiedon puutteen vuoksi. Ikääntyneiden rooli ja osallisuus teknologian kehittämisessä olisi otettava paremmin huomioon, jotta teknologia palvelisi heidän tarpeitaan ja vastaisi heidän toiveisiinsa ja odotuksiinsa. Teknologian käytön vähyyden tai lopettamisen syynä saattaa olla alkuinnostuksen hiipuminen opetusryhmien lakkaamisen jälkeen tai se, että ikääntyneellä on voinut olla jo alun alkaen ylimitoitetut odotukset sekä itse aiheen että omien kykyjen suhteen. Toisaalta, mikäli ikääntynyt omaksuu ICT-teknologian hyvin ja siitä suuresti innostuu, asian kääntöpuolena voi olla jopa liiallinen ajankäyttö koneen äärellä, joka taas johtaa ”neljän seinän sisälle” jättäytymiseen ja näin ollen karsii jälleen konkreettisia läsnäolotilanteita toisten ihmisten kanssa.

Alastalon (2014) ikäihmisille suunnatussa teknologia -kyselyssä painottui elämänhallinnan merkitys. Ikäihmiset haluavat selviytyä arjessaan itsenäisesti. Elämänhallinnan ja pystyvyyden tunne syntyy, kun ikäihminen kokee osaavansa ja hallitsevansa teknologian käyttöä. Tämän edellytyksenä on heidän mielestään se, että teknologia on helppokäyttöistä, yksinkertaista, toimintavarmaa ja suunniteltu käyttäjälähtöisesti ikääntymismuutokset (näkö, kuulo, voimat, hahmottaminen) huomioiden. Erityisesti tieto- ja viestintäteknologian hallitsemisen koetaan vahvistavan turvallisuuden ja osallisuuden tunnetta. Kyselyyn vastanneet kaipasivat parempaa tiedostusta, ymmärrettäviä (selkokielisiä) ohjeita, infografiikkaa runsaan tekstin sijaan sekä ”kädestä pitäen” ohjausta ja kokeilumahdollisuuksia ennen hankintapäätöstä. Huonona asiana nähdään palvelujen siirtäminen pelkästään ”verkkoon” eli teknologian käyttämättä jättämisenkin olisi oltava todellinen vaihtoehto. Jos esimerkiksi pankki- tai terveyspalvelujen sähköiseen asiointiin tarvitaan omaisen apua, koetaan se elämänhallinnan kokemusta heikentäväksi seikaksi, koska tällöin yksityiset ja arkaluonteiset asiat päätyvät muiden tietoon. Ongelmallista näiden tutkimusten kohdalla on se, minkä tutkija itsekin esille nostaa eli usein tämänkaltaisiin kyselyihin/tutkimuksiin osallistuvat vain sellaiset ikäihmiset, joille kyseiset asiat ovat jo entuudestaan tuttuja ja jotka ovat muutoinkin vielä aktiivisia ja osallistuvia henkilöitä. Jos toivomuksia teknologialle kysyttäisiin ihmisiltä, jotka eivät pääse liikkumaan kodeistaan eivätkä käytä tieto- ja viestintäteknologiaa, toivomukset olisivat todennäköisesti erilaisia ja esimerkiksi turvateknologian osuus painottuisi enemmän.

ICT-teknologian palvelujen käytännön toteuttamisessa ovat usein ikääntyneen omaiset avainasemassa, mutta myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tulee suhtautua aiheeseen avoimin mielin ja olla valmiita avustamaan ikääntyneitä aiheen parissa toimimiseen. ICT-teknologia on osa sosiaali- ja terveyspalvelujen tulevaisuutta joka tapauksessa: yhteydenpito, ajanvaraukset, ohjeistukset, erilaiset tulokset (labra), kansalliset tietopalvelujärjestelmät jne. Ns. suuret ikäluokat ovat jo tottuneet ICT-teknologian käyttöön, joten tulevaisuudessa näiden palvelujen käyttö tullee entisestään lisääntymään. Tulevaisuuden hoitotyöntekijöiden on pidettävä huolta omista tietoteknisistä taidoistaan ja valmiuksistaan ja omattava avarakatseisuutta uuden teknologian käyttöönottoon. Heidän tulee myös olla valmiita avustamaan ja ohjaamaan esimerkiksi kotihoidon asiakkaita ja heidän läheisiään kyseisen teknologian käytössä. Teknologia voi nopeuttaa ja helpottaa asiointia, ajantasaistaa tiedonkulkua sekä alentaa kustannuksia, kun asiointia voi suorittaa verkossa. On hyvä, jos ihmisen yksinäisyyden kokemukset vähenevät ICT-teknologian avulla, mutta aidon kohtaamisen veroinen tapahtuma se luonnollisestikaan ei voi koskaan olla. Itse suhtaudun myönteisesti teknologian mahdollisuuksiin erityisesti rutiiniluonteisissa toiminnoissa (tiedon haku ja välittäminen esim. mittaustulokset, jos niihin ei liity selvittelyä vaativia poikkeuksia, ajanvaraukset ja perumiset, ohjeiden jakaminen, kunhan ovat riittävän selkeitä, tiedottaminen jne.). En kuitenkaan usko, että ikääntyneiden ihmisten kaikkinaista yksinäisyyttä ja yhteiskunnallista osallisuutta tai sen puutetta voidaan pelkästään ICT-teknologian avulla hoitaa tai helpottaa, turvallisesta hoidosta puhumattakaan. Huomionarvoista on myös se suuri, muistisairaiden ja/tai muuten toimintakyvyiltään vahvasti rajoittuneiden henkilöiden jo olemassa oleva ja yhä kasvava joukko, jolle me emme nyt emmekä myöskään tulevaisuudessa pysty näitä tietoteknisiä taitoja opettamaan. Ja kaiken lisäksi valitettavasti myös me ”ict-sukupolven” edustajat todennäköisesti unohdamme taitomme, mikäli esimerkiksi muistisairaus jonain päivänä osuu kohdalle. Olen myös sen verran ”vanhan polven” hoitaja, että koen ihmisten välisen aidon kohtaamisen ja koskettamisen olevan hoitotyön ydintä, jota paraskaan tekniikka ei voi korvata. Itse en ainakaan haluaisi kohdata kotihoidon asiakasta pelkän Skypen välityksellä. Helsingin Sanomissa olleessa virtuaalikotihoitoa käsitelleessä artikkelissa mainittiin etuna esimerkiksi se, että kuvapuhelun avulla voidaan tarkistaa onko muistisairas ottanut ja syönyt lääkkeensä – miten niin voidaan tarkistaa – kyllä ne lääkkeet voivat olla missä hyvänsä, vaikka kuvassa näkyvä lääkepurkki olisikin tyhjä. Samaisessa artikkelissa haastateltu virtuaalikotihoidon asiakas mainitsi, että palvelu olisi muutoin hyvä, mutta ei toimi eli yhteyttä ei läheskään aina saa vaan on turvauduttava vanhaan puhelimeen. Voisinpa siten hieman muokata vanhaa suomalaista sanontaa ja todeta, että ”teknologia on hyvä renki, mutta isännäksi sitä ei tule päästää”.

Lähde

Aalto, M. 2015. Helsinki uskoo virtuaalihoitoon. Helsingin Sanomat 15.1.2015.

Alastalo, K. 2014. Toivomukseni teknologialle – Kyselyn tulokset. Viisi toivomusta teknologian tekijöille. Opinnäytetyö.           http://www.ikateknologia.fi/images/Toivomukseni_teknologialle_Kyselyn_tulokset.pdf

Blazun, H. 2013. Elderly people’s quality of life with information and communication technology (ICT): toward a model of adaptation to ICT in old age. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos. Väitöskirja. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-1164-3/