keskiviikko 6. heinäkuuta 2016


Ikääntyneiden hoitotyöstä

”Hoidon inhimillinen laatu antaa parhaimmillaan ihmisarvon mukaiset puitteet syntymiseen, elämiseen ja kuolemiseen. Sellaisen hoidon tärkein edellytys on työntekijäkunta, joka on arvostettu ja jolla on riittävät edellytykset työnsä laadukkaaseen suorittamiseen. Päättäjien on annettava tällaiseen hoitoon tarvittavat resurssit ja puitteet. Hoitajat antavat sille sydämensä.” (Martti Lindqvist)

Vanhusten hoito- ja hoivatyössä olosuhteet ovat ankarat, mutta henkilöstö parhaimmillaan erittäin motivoitunutta ja luovan uteliasta. Olennaisinta on horjumaton usko kehittymisen mahdollisuuteen. Parhaimmillaan samassa veneessä ovat hoitotyön johtaja ja koko hänen miehistönsä. Yhteiskunnan sivistystä mitataan edelleen sillä, kuinka se huolehtii heikoimmista jäsenistään. Ikääntyminen ei tuo mukanaan pelkästään myönteisiä asioita, vaan vanhuuteen kuuluvat usein sairaudet, menetykset ja toimintakyvyn rajoitteet ja silloin tarvitaan apua, huolenpitoa, hoivaa ja hoitoa. Suomalaisen vanhuspolitiikan peruslinjaksi on valittu laitoksista kotihoitoon ja omaishoitoon. Olen henkilökohtaisesti kuitenkin samaa mieltä Jyrki Jyrkämän (Gerontologia 2/2007) kanssa siitä, että tarvitaan hyvää, analyyttistä ja myös kriittistä keskustelua vastineeksi ”kotona on parempi kuin laitoksessa” -ideologialle.

Ruontimon (2009) Tehylle tekemässä selvityksessä käsitellään varsin ansiokkaasti suomalaista vanhustenhuoltoa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon koulutusjärjestelmää. Hän kirjoittaa osuvasti, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen hoitamisessakaan. Meillä on jo toimivia ja sujuvasti hoidettuja palveluketjuja ja ennen kaikkea osaavia ammattitaitoisia hoitajia. Vahvistamalla hyvän hoidon ja hoivan inhimillisiä voimavaroja ja toimintaedellytyksiä, meillä on mahdollisuus saavuttaa kaikki korkealaatuisille vanhuspalveluille asetetut tavoitteet. Hyvän työn, hoidon ja palvelun tekevät ihmiset – pitkäaikaisen hoidon ja vanhustyön ammattilaiset eri tehtävissään. Tarvitaan vain laajaa yhteistoimintaa eri ammattiryhmien välillä, vuorovaikutteisia keskusteluja, hyvää dialogia ja rohkeaa johtamista. Keskeinen hyvän hoidon edellytys on koulutetun hoitohenkilökunnan laaja-alaisen osaamisen täysi hyödyntäminen. Koulutuksen tasokkuudesta huolimatta vanhusten pitkäaikaisen hoidon yhteiskunnallinen arvostus on heikko, hoitoalan palkkaus matala, ja eri ammatteihin valmistuneista merkittävä osa ei koe työtä riittävän kiinnostavana tai antoisana pysyäkseen alalla. Kaikkiin näihin ongelmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa kehittämällä ammattiryhmien välistä työnjakoa ja luomalla koulutetuille hoitajille uusia, entistä mielekkäämpiä tehtävänkuvia, uskoo Ruontimo.

Ikäihmisten hoitotyössä hoitajan perustehtävänä on toimia asiakkaan/asukkaan/potilaan puolestapuhujana ja pitkäaikaisen hyvän hoidon toteuttajana siten, että ihminen tulee kuulluksi ja asianmukaisesti hoidetuksi hänen yksilöllistä minuuttaan ja aikuisuuttaan kunnioittaen. Jokaiselle on turvattava oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja hyvään kohteluun, hoidon ja palvelun tarpeesta riippumatta. Ihmisarvoisen elämän turvaavia eettisiä periaatteita tulee noudattaa jokapäiväisessä käytännön hoitotyössä koko ihmisen elinkaaren ajan ja kaikissa asuin- ja hoitopaikoissa. Näiden sanojen suuri sisältö tulee tehdä todeksi jokaisessa arkipäivän kohtaamisessa, kirjoittaa Ruontimo. Hoitotyön ydin ja perusta on etiikassa. Rohkenen esittää, että hoitotyöntekijä joka väittää, ettei ole koskaan kohdannut työssään eettisesti haasteellista tilannetta, ei joko ymmärrä etiikasta yhtään mitään tai vielä pahempaa, jos ei välitä siitä, niin on väärällä alalla. Ehkäpä koulutuksessakin kannattaisi käsitellä etiikkaa myös muulla tavalla kuin pelkillä verkkotehtävillä, kuten nykysuuntaus usein on.

Sairaanhoitajalehden 4/2016 artikkelissa esiteltiin Diakonia-ammattikorkeakoulun sairaanhoitajaopiskelijoiden vanhusten hoitotyöhön liittynyt tehtävä. Tehtävässä tuli käsitellä merkittävimpiä oppimiskokemuksia vanhusten hoitotyöstä. Opiskelijoiden kirjoituksissa korostui hoitajan ja ikääntyneen välinen vuorovaikutus. Läsnäolo, pysähtyminen ja aito kiinnostus ikääntynyttä kohtaan mahdollistaa todellisen kohtaamisen. Hoitajan tulee kyetä irrottautumaan tehtäväkeskeisyydestä ja nähdä ikääntynyt yksilönä. Kirjoituksissa tuli esille myös jokaisen ihmisen oman elämäntarinan tuntemisen merkitys. Ihmisen menneen elämänkulun tunteminen avaa aivan uusia ovia nykyisyyden ymmärtämiseen. Hoitaja voi omalla olemuksellaan viestittää pelkoa, kiirettä tai kireyttä, mutta toisaalta myös lämpöä, kiinnostusta ja kunnioitusta. Todellisen kohtaamisen esteenä voivat olla hoitajan omat pelot ja ahdistuminen asiakkaan esille tuomista asioista, esimerkiksi kuolemasta puhuminen. Tietynlainen raihnaistuminen ja kuolema, ja näiden asioiden käsitteleminen, ovat seikkoja, jotka kuuluvat luonnollisina elämän kaaren loppupäähän ja tämä tosiasia on jokaisen vanhusten parissa työskentelevän hoitajan pakko oppia hyväksymään. Mikäli asiat tuntuvat henkisesti  kovin raskailta, niin apuna tässä ”kasvamisessa” kannattaa käyttää keskusteluja kokeneempien kollegojen kanssa ja jos mahdollista niin työnantajan tarjoamaa työnohjausta.

Opiskelijoiden kokemukset ja näkemykset vanhustyöstä olivat luonnollisesti vaihtelevia. Osa näki vanhustyön mukavana, vastuullisena ja kiinnostavana, osa puolestaan rutiininomaisena ja raskaana. Tätä kaikkeahan se todellisuus ajoittain on, mutta kuten kirjoituksissakin todettiin, omalla toiminnallaan ja myönteisellä asenteella voi vaikuttaa työn mielekkyyteen ja kehittämiseen. Positiivista kirjoituksissa oli se, että kokemuksen myötä negatiiviset käsitykset olivat ainakin osalla opiskelijoista muuttuneet. Kirjoituksissa korostui myös hoitajien liian pieni mitoitus suhteessa työmäärään, mikä näkyy uupumisena ja sairauspoissaoloina. Teksteissä tuli esille myös yleinen arvostuksen puute ikääntyneiden hoitotyöhön, mikä puolestaan näkyy opiskelijoiden mielestä esimerkiksi ammattitaidon ylläpitämisen mahdollisuuksien niukkuutena. Tämä on varsin huolestuttavaa, ei tarvinne ihmetellä, jos ei vanhustyö esimerkiksi sairaanhoitajia kiinnosta, kun jo opiskeluvaiheessa kokemukset ovat karuja. Ikääntyneiden hoitotyössä sairaanhoitajan rooli on vastuullinen ja usein varsin itsenäinen. Työssä korostuvat vuorovaikutus, eettisyys ja kliininen osaaminen sekä kyky päätöksentekoon. Inspiroivaa on se, että omaa persoonaa ja luovuutta on mahdollista käyttää hoitotyön kehittämisessä. Ikääntyneiden hoitotyön kiinnostavuus ja antoisuus kokee ”konkurssin”, mikäli työtä ei ole mahdollista tehdä eettisesti ja omien arvojen mukaisesti korkeatasoisesti. Tämä edellyttää paitsi riittäviä resursseja, myös yleisen arvostuksen lisäämistä.

Itse olen työskennellyt pääsääntöisesti ikääntyneiden parissa koko kymmenvuotisen lähihoitajan urani ajan. Nyt kun sairaanhoitajaopintojen loppu häämöttää, niin enpä valitettavasti voi kovin korkealle arvostaa sen enempää useiden opettajien kuin kollegojenkaan asennetta ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan. Ei ole kauankaan, kun eräs opettaja sanoi minulle, että ”et kai sinä nyt missään nimessä aio palata/jäädä sinne perusterveydenhuoltoon töihin enää sairaanhoitajana” tai vastaava kommentti ohjaajalta erikoissairaanhoidon yksikön harjoittelussa, kun kerroin meneväni kesäksi omaan työpaikkaani terveyskeskukseen: ”Ai sinnekö sinä nyt sitten menet jakamaan mummoille pillereitä”. Näissä kommenteissa on suoraan ilmaistu asenne niin perusterveydenhuoltoa kuin ikääntyneitäkin kohtaan ja samalla ajatus siitä, että kouluttautuminen menee ikään kuin hukkaan. No, minua se ei liikuta, niin elämänkokemusta kuin työkokemustakin on jo takana runsain mitoin, joten osaan nähdä sen ”pillerien jaon taakse” ja olen löytänyt ikääntyneiden hoitotyöstä sen ”jujun”. Mutta ensimmäiseen hoitotyön ammattiin opiskeleviin ja/tai nuoriin se varmasti vaikuttaa. Esimerkiksi sairaanhoitajaopinnoissa, useissa oppilaitoksissa, lähes kaikki ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä opetus, etiikka mukaan luettuna, on lähes kokonaisuudessaan verkkototeutuksia, jolloin asioihin perehtyminen jää kovin ulkokultaiseksi ja teoreettiseksi. Tämän ohessa ikääntyneiden hoitotyöhön liittyvä harjoittelu on useimmilla sairaanhoitajaopiskelijoilla se aivan ensimmäinen harjoittelu, joka saattaa siten olla monessakin mielessä raskas ja karu kokemus, kun ei se todellisuus vastaakaan niitä kirjoissa kuvailtuja visioita ja ihmiselämän realiteetit iskevät vasten kasvoja, ja kun muutenkin vielä mietityttää onko hoitotyö ylipäänsä se oma juttu vai ei. Tämän jälkeen asenne ikääntyneiden hoitotyötä kohtaan voi jäädä ikuisesti negatiiviseksi eikä kukaan ole enää näitä asenteita ”oikomassa”, kun opinnoissa on kiire siirtää painopiste niihin ”vaativampiin” hoitotyön osa-alueisiin.

Mielenkiintoista luettavaa on Sanna Koskisen (2016) väitöstutkimus, jossa ensivaiheessa selvitettiin sairaanhoitajaopiskelijoiden kiinnostusta ikääntyneiden hoitotyöhön uravalintana ja toisessa vaiheessa arvioitiin tutkimusta varten kehitetyn iäkkäiden hoitotyön uravalinnan edistämiseen kehitetyn koulutusintervention tuloksia. Koulutusinterventiossa kokeiltiin ikääntyneiden henkilöiden mukaan ottamista sairaanhoitajien opetukseen. Koulutusintervention tuloksena oli havaittavissa, että ikäihmiset auttavat edistämään sairaanhoitajaopiskelijoiden ymmärrystä ikääntymisestä ja lisäävät heidän kiinnostustaan työskennellä iäkkäiden hoitotyössä ainakin lyhytaikaisesti. Ongelmaksi tosin tässäkin tutkimuksessa myönnettiin se, että tämänkaltaisiin "tapahtumiin" osallistuvat ja usein myös pystyvät osallistumaan vain ns. hyväkuntoiset ja muutoinkin aktiiviset ikäihmiset, jotka eivät vielä ole varsinaisia vanhustyön yksiköiden asiakkaita/asukkaita/potilaita. Pelkkä koulutuspaikkojen määrän lisääminen ei takaa sairaanhoitajien riittävää määrää iäkkäiden hoidossa, vaan on myös pyrittävä varmistamaan, että alalle valmistuu iäkkäiden hoitamiseen motivoituneita sairaanhoitajia. Yksi mielenkiintoinen keino voisi olla edellä mainitun kaltainen koulutuksen ”käytännönläheistäminen” tavalla tai toisella. No, monenlaisiin tehtäviin tarvitaan hoitajia ja monenlaisia töitä on tarjolla, joten toivottavasti jokainen löytää oman paikkansa. Itse toivon, että ikääntyneiden hoitotyöhön suuntautuisi sellaisia hoitajia, joilla olisi asenne kohdallaan, ja jotka jaksaisivat etsiä ja löytäisivät sen ”punaisen langan”, jonka johdattamina jaksaisivat kehittää entistä parempaa ikääntyneiden hoitotyötä ja saisivat osakseen nykyistä paljon parempaa arvostusta.

 
Lähteet

Kivelä, E. & Rosqvist, K. 2016. On osattava kuunnella. Sairaanhoitaja-lehti 4/2016.

Koskinen, S. 2016. Nursing students and older people nursing. Towards a future career. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos, lääketieteellinen tiedekunta. Väitöskirja. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/121990/AnnalesD1223Koskinen.pdf?sequence=2

Ruontimo, T. 2009. Vanhustyön vastuunkantajat. Sairaanhoitaja pitkäaikaisen hoidon asiantuntijana. Lähihoitaja vanhusten hoidon erityisosaajana. Tehyn julkaisusarja B: 3/2009. Helsinki: Tehy ry. https://www.tehy.fi/fi/system/files/mfiles/julkaisu/2009/2009_b_3_vanhustyon_vastuunkantajat_id_24.pdf

1 kommentti:

  1. Hienoa päästä lukemaan ajatuksia ihmiseltä joka on jo työskennellyt alalla. Tekstistäsi huokuivat omat kokemuksesi ja uudet ajatuksesi. Virkistävää luettavaa!

    Tulevaisuudessa moniammatilliset työryhmät tulevat todennäköisesti toimimaan entistä tiiviimmin kaikilla soten alaisuuteen kuuluvilla alueilla, myös vanhuspalveluissa. Yhtenä pelkona on, että kädenvääntö siitä kumpi puoli maksaa, sosiaali- vai terveydenhuolto, jatkuu edelleen. Kun rahoitus on muutenkin tiukassa, pienenee asiakkaan oma vaikutusvalta häntä koskevissa asioissa. Someron kunta teki kyselyn Kuntaliitolle kotipalveluiden tarjoamisesta syrjäseuduille. Vastaus oli yksiselitteinen: kotihoitoa tulee tarjota vaikka asiakas olisikin kaukana kuntakeskuksesta, hoidon tarpeen määrittää asiakkaan kunto, ei hänen asuinpaikkansa. Hallituksen tavoitteenahan olisi saada vanhukset asumaan kuntakeskuksiin/ keskustaan omiin pieniin yksiöihin, jolloin kotihoidon järjestäminen olisi kustannustehokkaampaan.

    Miten työ säilyy mielekkäänä, jos kaikki vanhukset asuvat omissa yksiöissään ja aika kohtaamiseen on edelleen rajattu? Onko hoitajan oma jaksaminen turvattuna, jos yhteisön tuki häilyy vain taustalla? Palveluasumisen yksiköiden vahvuutena näkisinkin yhteisöllisyyden sekä hoitajilla että hoidettavilla. Tunne merkityksellisen työn tekemisestä kasvaa, kun onnistumisen hetket voidaan jakaa työyhteisön kanssa. Samoin vastoinkäymiset koetaan pienempinä kun tuki on heti saatavilla. Neuvoa voi kysyä ja sitä saa antaa. Yhteisöllinen oppiminen tukee myös ammatillista kehittymistä. Mainitsemasi eettisen ajattelun puute voisi jäädä näkymättä asiakkaan hoidon jäädessä vain muutaman hoitajan käyntien varaan, pieni kyläkuri tässäkin asiassa on tarpeen. Kaikille meille tulee huonoja päiviä, mutta työnjäljessä se ei saisi silti näkyä.

    Hyvästä eettisestä ajattelusta lähtee myös arvostus omaa työtä kohtaan. Ylpeys siitä mitä tekee näkyy myös lopputuloksessa. Ja kiinnostus omaa työtään kohtaan kehittää positiivisen noidankehän: mitä kiinnostuneempi olet työstäsi, sen helpommalta se tuntuu ja sitä paremmin pystyt työtäsi kehittämään. Ja omien ajatusten ja menetelmien käyttämisen myötä kiinnostut työstäsi entistä enemmän.

    Mainitsit opetusmenetelmien käytännönläheistämisen olevan tarpeen, olen siinä kanssasi samaa mieltä. Miksei voitaisi käyttää kokemusasiantuntijoita elävöittämässä opetusta? Karutkin esimerkit toimisivat herättävinä pysähdyksinä ja samalla vanhustyö saisi kasvot. Vanhusten inhimillistämisen yksilöllisiksi ihmisiksi "asiakkaiden" sijasta tulisikin aloittaa jo opiskeluaikana. Lisäksi uskoisin harjoittelupaikkojen tarkemman valikoinnin auttavan työn mielekkyyden nostattamisessa.

    Tuomolan Merja

    VastaaPoista